Erolapsen salaiset itkut

Olen eroperheen lapsi, myös isovanhempani erosivat, kun olin pieni. Ja nyt olen itse eronnut. Ei mikään kovin mairitteleva luettelo. Olen tietysti eroa työstäessäni työstänyt myös sitä, toteutanko tuttua mallia. Olen miettinyt sitäkin, miten eroperheessä annetaan myös positiivinen kuva siitä, ettei liian huonoon suhteeseen tarvitse jäädä vaan siitä voi lähteä.

Se miten ero vaikuttaa lapsiin, on itselleni erityisen kipeä asia. Sitä se on varmasti useimmille eroa harkitseville ja eroon päätyneille. Koska olen itse erolapsi, koen osaavani samaistua siihen, miltä lapsesta voi tuntua. Onneksi erolapsista puhutaan tänä päivänä enemmän kuin 1980-luvulla.

Eroni jälkeen koin hirvittävää tuskaa joka kerran, kun auto kaarsi pihasta pois viedäkseen lapset isänsä luokse. Poikani heiluttivat auton ikkunan läpi ja minä painuin sisälle itkemään. Istuin sohvalla, päivystin puhelinta ja odotin sitä, että lapset tulisivat takaisin kotiin. Olen kertonut siitä, miten jotenkin lakkasin elämästä pitkäksi aikaa. Yksi syy tähän on varmasti ollut ero lapsista.

Ero lapsista oli samalla aikamatka itseeni. Kehooni varastoituneet tunteet alkoivat elää uudelleen. Muistin, miten olin jo hyvin pienenä alkanut itkeä kuullessani laulun sanat: ”Oon viikonloppuisä minä vaan, sain vaimostani eron aikanaan”. Inhosin laulua ja pelkäsin sitä, että vanhempani eroaisivat. Ja erosivatkin, kun olin 8-vuotias.

Vanhempien eron jälkeiset ensimmäiset kuukaudet olivat hyvää aikaa. Ja sitten alkoikin tapahtua. Tuli muutosta muutoksen perään enkä saanut enää otetta mistään. Ihan kuin olisin ajelehtinut kymmenen vuotta itkun, pelon ja jatkuvan epävarmuuden olotilassa. Itkin öisin ja maha oli aina kipeä. Ja pikkuhiljaa muutuin näkymättömäksi. Jos minut olisi nähty, otettu syliin ja lohdutettu, olisi sanottu, että minua rakastetaan, olisin varmasti selviytynyt paljon paremmin. Tuollainen aikuinen voi erolapselle olla kuka tahansa välittävä ja turvallinen aikuinen.