Eristäytyminen kotiin nostaa esiin oman tilan tarpeen

Takana on nyt 40 koronapäivää eristäytyneenä kotiin, eikä loppua näy. Elämme niin sykkyrässä tässä uudessa arjessa, että oman tilan tarve korostaa itse kullakin. Nuorimmaiseni ilmoitti muutama viikko sitten muuttavansa alakertaan. Tajuan hänen tarvitsevan omaa tilaa, hakevan itsenäisyyttä ja erillisyyttä, jota on muuten vaikea löytää. Se tarkoitti sitä, että minä sain oman huoneen, josta olen ollut käsittämättömän onnellinen. Vedän iltaisin oven kiinni kuin teini, vaikka hiljaisessa talossa on vain kaksi nukkuvaa lasta. Minun huone, minun tila, minun elämä.

En voi olla miettimättä olenko, jälleen kerran aivan huomaamattani, pienentänyt omaa tilaani liikaa. On vaikeaa erottaa sitä rajaa, missä huolehdin itsestäni ja jaksamisesta vääränlaisesta itseeni keskittymisestä. Tässä on jotain tosi syvää, jonka juuret menevät kauas vuosien päähän, jolloin lapsuudenkotini ovet avattiin toisille, kodittomille ja minun äitini ryhtyi äidiksi toisille.

En voi välttää miettimättä olenko, jälleen kerran aivan huomaamattani, pienentänyt omaa tilaani liikaa. On vaikeaa erottaa sitä rajaa, missä huolehdin itsestäni ja jaksamisesta vääränlaisesta itseeni keskittymisestä.

Olin kahdeksanvuotias niinkuin tyttäreni nyt, kun muutimme Helsingistä maalle, isoon hiljaiseen taloon, jonka lukuisat huoneet täyttyivät pian uusilla ihmisillä, joista osa tuli päiväksi, osa koko elämäksi. Muistan hyvin, miten jännittävää ja mielenkiintoista se kaikki oli, miten nopeasti totuin siihen ja löysin paikkani siskojeni kanssa äidin apulaisena, kun teimme tilaa perheessämme kehitysvammaisille, joista osalle olimme ainoa perhe heidän elämässään.

Ja sen kaiken onnen, ilon ja ihmeellisen elämän alla on jokin kielletty kipu siitä, että minulta vietiin jotain, jota on vaikea sanoittaa. Kasvoin sen myötä vastuuseen, joka oli liian suuri, joten opin väistämään ja tukahduttamaan omat tarpeeni. Tarvitsevia oli meidän kodissa niin paljon, sillä kotimme ovet oli avoinna kaikenlaisille kulkijoille. Eikä mennyt montaa vuotta, kun ihmettelin, miten toiset perheet, toiset teinit, elävät niin erilaista elämää. Tuntui kielletyltä kadehtia sitä, toisenlaista elämää, kun minulla oli kaikkea niin paljon ja elämäntapaamme lähinnä ihailtiin.

Minun on vaikea sallia itselleni uutta parisuhde-elämää, koska tunnen edelleen syyllisyyttä erostamme. Tuntuu väärältä tuoda lasten elämään, lasten kotiin uusi, tuntematon ihminen vain itseni takia.

Huomaan liittäväni  tunnetasolla oman elämäntilanteeni eronneena äitinä lapsuuteeni. Pelkään, että tuotan lapsilleni saman toiseuden ja yksinäisyyden kokemuksen. Minun on vaikea sallia itselleni uutta parisuhde-elämää, koska tunnen edelleen syyllisyyttä erostamme. Tuntuu väärältä tuoda lasten elämään, lasten kotiin uusi, tuntematon ihminen vain itseni takia. Vai onko tämä yksinäinen selviytyminen vain niin tuttua ja turvallista?

Siltikin, vaikka siitä mikä herätti kivun, antoi sille muodon, tulikin yksi elämäni suurimmista lahjoista. Kehitysvammaiset sisarukseni ovat opettaneet minulle monia asioita ja rakastaneet minua niin syvällä tavalla, että sitä on vaikea sanoin kuvata. Edelleen he ohjaavat minua tielle, jossa rakastetaan heitä, jotka matkakumppaneiksi annetaan, ei vain niitä, jotka valitaan. Uskaltaisinko vielä kerran ottaa vastaan sen, mikä minulle annetaan luottaen kaiken kääntyvän lopulta hyväksi.

Tässä vielä yksi rakkaimmista rukouksistani, joka on pätkä Taizen säännöstä:

”Herra, varjele meidät ja kaikki, jotka olet meille uskonut,

autuaaksijulistusten hengessä, lapseuden hengessä

– ilossa, yksinkertaisuudessa ja armahtavaisuudessa.”

Toivovaisin terkuin, Annele