Epätoivoinen yksinäinen

Seuraan paljon parisuhteisiin liittyvää kirjoittelua. Parisuhderakkaus on aihe, joka on kiehtonut minua lapsesta asti. Olen lukenut satoja rakkausromaaneja ja huokaillut kaipuutani kaiken ikäni. Enkä suinkaan ole tässä maailmassa ainut, joka huokailee. Tässäkin maassa on valtava määrä naisia ja miehiä, jotka kaipaavat ja tuntevat yksinäisyyden kipua.

Lueskelen päivittäin sinkkusivustojen keskusteluita ja tunnen aikamoista kipua, kun luen viestiketjuja. On niin kipeää olla yksin, kun vaihtoehtoina ovat epätoivoinen etsiminen tai tuskallinen odottaminen. Moni tuntuu lannistuneen ja alistuneen siihen, ettei elämään tule enää koskaan sitä, joka täyttäisi sydämen tyhjyyden.

Mitä ihminen oikeastaan kaipaa, kun kaipaa sitä kaikkein läheisintä? Ihan todella mistä on kysymys? Minusta tuntuu, etten saa vastausta, vaikka kuinka pistän intuitioni toimimaan. Mitä meissä todella tapahtuu, kun kahden ihmisen katseet ja sydämet kohtaavat? Minusta tuntuu siltä, että selitys on paljon isompi kuin osaamme kuvitellakaan.

Mahtaako se todellinen ja oikea rakkaus olla paluu johonkin kauan sitten kadotettuun? Jonkinlainen kotiinpaluu, jossa, jos kaikki on hyvin, ihminen voi ikään kuin asettua läsnäoloon nauttimaan ja hengittämään. ”Ruoho on vihreämpää aidan toisella puolella” – tunne voi sekin saada selityksensä jostain mystisestä. Ehkä ei ole ihan sama, kenen kanssa olo on kuin kotiin palanneella – aika monta asiaa pitää olla kohdillaan.

Itse uskon niin, että epätoivoinen etsiminen ja pinnistely parisuhderintamalla ovat turhia. Jos etsii tunnustelematta ja sisintä kuuntelematta, ei ehkä saa sitä, mikä tekee itselle täydellisen hyvää. ”Harjoittelukappaleita” tulee kyllä vastaan ja sitä kautta tarpeellisia kokemuksia, mutta usein myös lisähaavoja.

Jos oikein sisintään kuuntelee, voi kuulla pieniä viestejä siitä, mihin kuuluu kulkea. Sydän (tai joku muu) sanoo kyllä, mikä suunta on oikea. Kuuluuko tänään kulkea oikoreittiä kotiin? Poiketa ”sattumalta” kahvilaan, jossa ei ole ennen käynyt? Tai juuri tänään jostain kummallisen pakottavasta syystä tuntuu siltä kuin pitäisi tilata lippu tiettyyn konserttiin, vaikkei artisti olekaan ennestään tuttu?

Voisiko pinnistelyn ja epätoivon sijaan sinkkumarkkinoilla oleva keventää oloaan niin, että sydän voisi olla auki hienovaraisille vihjeille, ilolle ja kuplivalle hyvälle ololle? Tai lähettää mielessään keveitä ja rakastavia viestejä tulevalle rakastetulle, vaikkei häntä vielä tunnekaan? Nostaa kädet pystyyn kohti taivasta, antautua ja luottaa siihen, että kun molemmille aika on oikea, kohtaaminen kyllä tapahtuu ja ehkä silloin, kun vähiten osaa odottaa.