En voi elää suhteessa, koska toisessa on aina liikaa vikoja

Olen käyttäytynyt parisuhteissani aina hyvin samalla kaavalla. Jokaisen suhteen jälkeen olen vannonut, etten enää sorru samaan – toisen jatkuvaan kritisoimiseen. Ihan järkyttävän noloa myöntää tämä piirre itsessä. En ole saanut tästä jutusta kiinni ennen kuin nyt. Tiedän, että kritisoimisen ja piikittelyn malli tulee kotoani, mutta mikä tarkoitus kritisoimisella on ollut, sitä en ole ymmärtänyt. Kritiikkitaipumukseni vuoksi olen sanonut jo pitkään, etten ihan oikeasti osaa elää parisuhteessa – olen avuton, en vaan osaa, vaikka y-ri-tän niin kovasti osata.

Sielunkumppanuuden ymmärrän olevan suhteen, jossa nousevat monet kätketyt asiat pintaan – sekä hyvät että ”huonot”. Jokainen suhde tuo itsestämme näkyville jotain. Kaikki kumppanit ovat peilejä, jotka heijastavat omaa kuvaamme. Meistä itsestämme riippuu, uskallammeko ja osaammeko katsoa.

Olen joku aika sitten kohdannut ihmisen, joka on nostanut minussa esiin sellaisia puolia, joita en ole tiennyt itsessäni olevankaan. Yllättäen tuli sisäinen kritisoijanikin vahvasti esiin. Kritisoin ja hain perusteluita sille, miksi tuo ihminen pitää saada elämästäni pois. Hän on kritiikin kohteena ollessaan kuunnellut ja sanonut, ettei ymmärrä, mistä puhun. Että hän ei vaan ymmärrä, mistä oikeasti on kysymys. Ja on pakottanut minut puhumaan lisää, kysynyt ja haastanut niin, ettei kukaan koskaan.

”Sattumalta” samoihin aikoihin eteeni netissä tuli vastaan tekstejä, joissa sanottiin tähän tapaan: ”Toista kritisoiva ihminen ei suostu katsomaan itseään vaan hakee vikoja toisesta – mitä jos kääntäisit katseesi vaihteeksi itseesi?”. Joku pisto sisuksissa tuntui tekstejä lukiessa.

Tekstien lisäksi tärkeä opettajani on viime aikoina ollut auttajani, joka kerta toisen jälkeen on kysynyt minulta saman kysymyksen: ”Mitä sinä pelkäät?”. Ja olen vastannut: ”Miten niin pelkään?” tai ”En yhtään saa kiinni, en ymmärrä”.

Ja niinhän siinä kävi, että aloin katsoa – vastentahtoisesti mutta silti suurella mielenkiinnolla. Pelot saavat minut huutamaan ja kritisoimaan. Tappelen omia pelkojani vastaan niin voimalla, ettei mitään rajaa. ”Sä alistat mua!”, ”Miks sun täytyy puhua mulle alentavaan sävyyn?”, ”Mene ja etsi itsellesi parempi!” ja ”Miksi sun pitää päättää itte kaikki ja jättää mut ulkopuolelle?”. Oho. Pelkään kuollakseni sitä, että minua alistetaan, hylätään ja jätetään ulkopuoliseksi. Noissa tilanteissa saatan hyvinkin nähdä, miten poljen jalkaa kuin pieni saparopää eikä 40+ nainen. Joku rohkelikko on joskus uskaltanut nauraakin minulle, kun olen käyttäytynyt kuin polvisukka- ja ballerinaprinsessa. ”Sopiva” kysymys näissä tilanteissa ”luonnollisesti” on: ”Miksi kohtelet mua kuin lasta etkä kuin aikuista naista?”. Niinpä ja öhöm – mitäs luulisit?

Mistä sinä syytät toista kerta toisen jälkeen?

Joskus kaikkein vaikeimmalta tuntuva asia onkin ihan älyttömän yksinkertainen. Se huutaa, joka pelkää. Ja se joka pelkää, ei voi valita rakkautta – ei yksinkertaisesti ole aikaa eikä voimia, sillä suurin osa ajasta ja voimavaroista menee taisteluvalmiudessa elämiseen. Herkkää sisintä vartioi sähisevä tiikeri, joka jos luottaisi ja uskaltaisi, laskisi kyntensä ja kilpensä ja asettuisi ajan kanssa katsomaan, mitä todella pelkää, mitä vastaan taistelee ja mihin toisen kanssa voi avoimuudella ja luottamuksen turvin päästä.

Mitä sinä pelkäät ja miten taistelet pelkojasi vastaan?