Elätkö ankeuttajan kanssa? – Älä anna negatiivisuuden tuhota elämääsi
Tiedättehän sen tyypin, joka kylvää pahaa karmaansa ympärilleen. Se on se tyyppi, joka muistuttaa, että itku pitkästä ilosta, eikä ole asiaa, josta hän ei huonoa puolta löytäisi. Hän ajatuksensa juoksee sen kaikkein huonoimman vaihtoehdon kautta, eikä hän epäröi muistuttaa toisia, huolettomampia vastuuttomuudesta, jonka myönteisyyteen liittää. Hän vie toiselta ilon, koska ei pysty itse iloitsemaan.
Ankeuttaja on porukassa oikea kiusankappale laskiessaan tunnelmaa pelkällä läsnäolollaan. Ihmiset ovat oppineet oleman varuillaan hänen lähellään, sillä nimensä mukaisesti hän ankeuttaa tilanteen kuin tilanteen. Parisuhteessa hän varsinainen “lahja” onkin. Mikään ei ole koskaan tarpeeksi tai riittävän hyvää, sillä ankeuttaja löytää asiasta kuin asiasta huonot puolet, eikä säästele sanojaan ilmaistessaan sitä.
Unelmilla ja peloilla on taipumus toteutua.
Ankeuttajan tunnistaakin siitä, että hän ei huomaa hyvää, eikä kannusta eteenpäin. Auta armias, jos hän huomaa jonkun etsivän myönteistä näkökulmaa. Kielteisyydellä kyllästetty ankeuttaja tuhoaa onnen ympäristöstään, joten siksi häneen kannattaa pitää etäisyyttä. Minä hellin häntä monen monta vuotta, kunnes tajusin, miten pimeäksi se maailmani teki. Toivo katoaa, sillä ankeuttajan maailmassa mitään ei kannata tehdä, sillä kaikki menee lopulta kuitenkin huonosti.
Pessimismi voi toimia petollisena turvapaikkana jonkin aikaa, mutta pidemmän päälle se vie voimat, innon ja ilon. Usein se pukeutuu kriittisyyden valeasuun. Pessimismi on nimittäin kaikkien mielestä, noh ankeaa, mutta kriittisyyttä arvostamme. Ilman eteenpäin menon myönteistä kehittävää voimaa kriittisyys latistuu kuitenkin toivottamaksi valittamiseksi, joka johtaa vain umpikujaan.
Minut pysäytti nuorena aikuisena erään opettajani sanoma lause: -Unelmilla ja peloilla on taipumus toteutua. En halunnut antaa peloilleni valtaa ja siksi aloin kamppailla niitä vastaan. Opettelin sanomaan itselleni: – Tämähän meni ihan hyvin. Yhä edelleen tiedostan oman sisäisen ankeuttajani olemassaolon, mutta tietoista tilaa en enää halua sille antaa. Paitsi ehkä joskus huumorin kautta. Parasta vastalääkettä pessimismiin onkin unelmointi ja toiveikkuus. Ettei suostu siihen, että tämä epäonnistuminen olisi jotenkin todiste tai merkki kaiken muunkin epäonnistumisesta. Sillä jos nyt meneekin huonosti, niin ei se ikuisesti jatku. Sillä ajat muuttuu. Ne todella muuttuu.
Tänä päivänä olenkin ajoittain ihan onnistunut itseoppinut optimisti. Toiset saavat optmismin luonteenlahjana, kun taas meille toisille se on oppimisen mahdollisuus.
Optimistisuuden treenamisessa ollaankin positiivisen psykologian ytimessä nimittäin hyvän huomaamisessa. llman sitä en selviäisi tästä eron mukana tuomasta elämänvaiheesta, jossa on paljon työtä, vähän onnistumisia ja paljon selviytymistä. Tänä päivänä olenkin ajoittain ihan onnistunut itseoppinut optimisti. Toiset saavat optimismin luonteenlahjana, kun taas meille toisille se on oppimisen mahdollisuus. Se kannattaa, sillä optimistit ovat terveempiä, tyytyväisempiä ja toipumiskykyisempiä.
Jostain syystä mieleni käsittelee nyt näitä erityisen vaikeita hahmoja. Kirjoitinhan muutama viikko sitten uhriutujista ja sitä ennen naisen narsismista. Ehkä näillä hankalilla teemoilla on oma viisautensa, mutta sen pohdinta on toisen tekstin aihe.