Elänkö ajankäyttäjänä arvojeni mukaisesti?
Elänkö ajankäyttäjänä arvojeni mukaisesti?
Viimeisenä kesäloman aamuna esikoisemme pyysi suklaamannapuuroa. Koulutiensä aloittaneen kohtuullista toivetta kuullen kaivoin kattilaa esille. Hellan viereen ilmestynyt tiimalasi kiinnitti huomioni- vaan kauaa ei selitys viipynyt; ” Otetaan enkat kuinka monessa sekunnissa toi sun tekemä puuro on valmis”. En innostunut, yhtään! Haaveilin hetkestä, jolloin saatoin vain rauhassa seistä sekoittelemassa maitopuuroa. Terapeuttisia minuutteja katsellen vispilän liikkeitä valkoisen liemen pyörteissä, kuplia ja höyryä, valon leikkiä maidon pinnalla…Ja sitten tiimalasi. Valuva hiekka, joka viestitti, ettei hitaasti hämmentelijöitä siedetä tämän hellan äärellä. Tiimalasissa aika- ja lapseni mukaan lopulta surkeat enkat. Mannapuuro maistui ja tiimalasi löysi tiensä takaisin lautapeli- laatikkoon. ”Tulisitko pöytäkaveriksi?”, kysyi lapsi. Keho ja mieli vetivät eri suuntiin; Pyykit koneessa, tarve pysähtyä, tiskit altaassa. Päätin istua vastapäätä ruskeaa puuroa lusikoivaa lasta. Koulun aloitus jännitti. ”Millaisia reppuja muilla mahtaa olla? ”Ope on varmaan kiva”. Lopulta ripustin pyykkejä iltamyöhällä näreissäni ja väsyneenä -enkä kuitenkaan olisi halunnut alkuillasta olla mitään muuta kuin lapseni pöytäkaveri.
Mitä ajankäyttömme kertoo meistä ja arvoistamme- yksilöinä ja perheinä? Parisuhdetyössä olemme pariskuntien kanssa usein pohtineet, mikä kaikki on puolisoille parisuhteessa luovuttamatonta, tärkeää, vähemmän tärkeää tai samantekevää. Samaa pohdintaa soveltaen olen miettinyt ajanhallintaani. Kun kylpyhuoneeseen mennessäni katson isoimmassa taikinakulhossani lilluvia nukkeja ja kaapista leviteltyjä pikkupyyhkeitä ilmoille pääsee huokaus. Niin iso lohkaisu ajastani kuluu tällä hetkellä jälkien siivoiluun- ja lapsen leikin ja luovuuden mahdollistamiseen. Juurikin mahdollistamisissa arvoni näyttäytyvät. Lapsen leikkiessä sotkun hinnalla, viipyillessä sohvalla koko perheen läjässä, vastavuoroisen ystävyyssuhteen vaalimisessa ja puolison hyvinvoinnin huomioimisessa. Ja sitten on ajelehtimista, ajan karkaamista ja hallitsematonta poukkoilua. Riittämiin keskeneräisen ja epämääräisen sietämistä. Toisen ihmisen ajan käyttämistä häneltä lupaa kysymättä ja rajojaan loukaten. Tutulta nimittäin tuntuvat ne tilanteet, joissa ihmiset alkavat puhumaan omaa asiaansa kuulematta toisen määrittämää rajaa. Esimerkkejä ”aikavarkaana” käyttäytymisestä löytynee arjestamme varsin paljon.
Kun vuorokaudessani on sama määrä tunteja kuin muillakin miten suhtaudun siihen, mihin oma aikani kuluu? Ajankäyttönsä motiiveja tuntuu tärkeältä katsoa mahdollisimman rehellisesti. Toisinaan voi olla haastavaa tiedostaa, miten kaukaa lapsuudenaikaisista malleista ja ihanteista nousevat toimintatavat ohjaavat meitä, alitajuisestikin. Muun muassa kodin siisteyteen ja puhtauteen, lasten kasvatukseen, ystävyyssuhteisiin ja parisuhteen vuorovaikutukseen liittyy melkoinen määrä tunteita; Pelkoa, syyllisyyttä, iloa, vihan sävyjä, surua tai epäonnistumisen vivahteita. Ystävän siistissä ja kauniissa kodissa vierailu voisi olla useammin keidashetki sen sijaan, että vertailen ja tavoittelen jotain sellaista, joka ei juuri nyt ole ulottuvillani. Jotain, joka ei ole prioriteettieni kärjessä.
Vähemmän on enemmän- ja niin totta. Levollisuus ja reilun rajallisuuden hyväksyminen ajankäyttöni suhteen tuntuu tavoittelemisen arvoiselta mielentilalta. Elämämme saa näyttää omannäköiseltä kunhan se merkitsee vastuullista otetta sitoumuksiimme ja toisten tervettä huomioimista. Jos perheenjäseneni kärsivät ajankäyttöni haasteista, mitä peiliin katsoessani näen? Tiimalasin kanssa kilpailevan suorittajan vai jotain aivan muuta?
Aikamoisin terveisin, Päivi