Elän onnellisia päiviä – Saako erosta iloita?

Lumi on satanut maahan ja kaikki näyttää toisenlaiselta. Musta, pimeä ja ankea ilta onkin täynnä valoa. Lumileikit ja punaiset posket. Lasten ilo tarttuu. Iltapalapöydässä tarkka selostus lumirakennelmista. Hampaiden pesun jälkeen vielä yksi korttipeli. Minun kotini täynnä läsnäoloa ja naurua. Saan taas kiinni siitä, millaista elämää haluan elää. Iltahalit ja keittiön siivous. Turvasta käsin voin ottaa nyt-hetken vastaan sellaisena, kuin se tulee. Ei tarvitse paeta someen tai siivoukseen, valitukseen tai vihaan.  

Muutto oli minulle lopulta helpotus. Oli kuin olisin antanut pois valtavan sisäisen taakan. Ensimmäiset askeleet olivat hitaat ja raskaat. Voimia kului aivan valtavasti käytännön asioihin. Askel askeleelta, asia kerrallaan ne järjestyivät. Asunto, vuokrasopimus ja muuttoilmoitus muuttivat päätöksen todeksi. Sitten oli hankittava sängyt, patjat ja ruokapöytä. Pelotti miten selviäisin. Riittäisikö rahat? Entä voimat? Pystynkö nukkumaan yksin?

Mutta pian helpotti.

Oma koti muodostui turvapaikaksi, minun alueekseni. Ensimmäisinä kuukausina olin niin onnellinen omasta kodista. Olin muuttanut aikoinaan hänen taloon, hänen reviirilleen. Ja vaikka aina puhuimme meidän talosta, meidän kodista, niin oli sanomattakin selvää, kenen talo se oli. Vihdoinkin minulla oli tilaa ottaa oma paikkani, kasvaa omaan kokooni. Teki mieli järjestää juhlat, mutta se tuntui kielletyltä. Saako erosta iloita?

Toinen iso askel oli asiasta kertominen avoimesti. Sekin oli yllättävän vaikeaa. En tiedä vieläkään mitä loppujen lopuksi pelkäsin. Minulla oli aluksi iso tarve olla piilossa, sivussa. Halusin rauhassa totutella uuteen tilanteeseen. Se tuntui huijaukselta, mutta sallin sen itselleni. Tajusin, etteivät voimani nyt riitä muuhun. Lopulta oli kuitenkin kerrottava. Tultava näkyväksi. Se olikin helppoa. Vain vallitsevan olotilan toteamista.

Kulissien kaataminen teki hyvää. Kun ei tarvinnut pitää kiinni jostain, mitä ei ollut, vapautui energiaa oikeisiin asioihin. Eron tunnustaminen ja konkretisoiminen pakotti kohtaamaan sen, miten asiat olivat. Suru sai nimen ja muodon. Musta, nimetön, kaiken ilon ja voiman nielevä aukko katosi. Sisäiset tukokset aukenivat, kun oikeille, aidoille tunteille tuli tilaa. Elämä alkoi virrata. Kaikkien meidän oli helpompi hengittää.    

Ja nyt nämä kauniit päivät täynnä touhua ja joulun odotusta. Joulukalenterit pitkin poikin liian pienessä asunnossa. Imuri keskellä lattiaa. Teen sen minkä pystyn ja ehdin. Huomaan jaksavani paremmin kuin vuosiin. Oma elämäni on vihdoin hallussani. Joulu on valmis ja me otetaan se vastaan sellaisina, kuin olemme. Se riittää. Minä riitän.

Elämä tuntuu kovin toisenlaiselta, kuin vuosi sitten. Helpommalta. Vapaammalta. Onnellisemmalta.  

Toivovaisin terkuin, Annele