Elää ja tanssia kuin kurjet, parina ja villinä

Näimme kesällä kahden kurjen tanssin. Se oli pohjois-savolaisella pellolla, illansuun valossa, ojassa kasvoi koiranputkea ja kissankelloja. Tanssi kesti aika pitkään, me seisoimme hiekkatiellä polkupyöriin nojaillen, emmekä hievahtaneet.

Me olimme katsojia ja kurkipariskunta taiteilijoita, ja meitä erotti moni muukin asia, mutta ne olivat pari ja me rakastettuni kanssa olimme pari.

Kurjethan pariutuvat eliniäksi, tanssivat yhdessä, rakentavat pesän yhdessä ja lentävät yhdessä. Toivoisin, että mekin olemme pariutuneet loppuiäksi tähän pesään. Tanssimme yhdessä ja lennämme yhdessä.

Tämä parihomma on tosiaan syvällä monen elävän olennon olemuksessa. Ainakin minun ja kurkien. Joutsenten myös, niitäkin me seurailimme kesän mittaan järvenlahdella.

Useinkin mietin ja tarkastelen rakastamisen tietoisuutta, tiedostettuja tekoja ja rakkauden ilmaisua. Harvemmin tulen pohtineeksi sitä, miten yhteen hakeutuminen ja yhdessä oleminen tapahtuu kuin itsestään. Se on jotain sellaista, jonka me teemme samaan tapaan kuin hengityksen. Me hengitämme. Me olemme yhdessä, parina.

Kun juuri tuota tuumailee, on oikeastaan älyttömän jännittävää, että yhdessä oleminen on jonkin meissä olevan liki tiedostamattoman ylläpitämää. Me olemme vähän kuin marmorikuulat vadin pohjalla: painovoiman yhteen painamat.

Tätä yhdessä olemista ei pelkästään omasta tahdosta haluta ja omin teoin tehdä rakkautta vaalimalla, vaan se osittain myös vain tapahtuu, koska nämä eläimet ovat loksahtaneet sopivasti yhteen.

Minähän kyllä muistan tuo loksahtamisen tunteen. Se oli sellainen, että olisin heti halunnut siitä paikasta lähteä kurkitanssiin, enkä koskaan olla erillään. Olen kuvaillut sitä rakastumisen prosessina, jonka alla kulki toinen prosessi, paljon äkkinäisempi, kehosta itsestään ja mielen syvemmistä rakenteista peräisin oleva hakeutuminen, hurahtaminen, himoutuminen. Äkkinäisesti syntyi sidos. Rakkaus jonain eriteltynä tunnekokonaisuutena ja tietoisuutena kehittyi sen päällä – varmaankin itse asiassa sen varassa.

Eläinten tapa toimia kiehtoo minua suunnattomasti, koska siinä on näkyvillä meidän tapamme toimia. Me olemme eläimiä. Me olemme eläinpari, minä ja rakastettuni, niin kuin kaikki rakastuneet ja rakkautta etsivät, pariutuvat ja pariutuneet. Tämä ihmeellinen asia pyrkii tapahtumaan meille, koska se on tämänkin lajin toteutumiseen koodattuna. Kiitos tietoisuutemme, kykenemme tarkastelemaan ja ihailemaan sitä kuin ulkopuolelta. Kuin kurkia hiekkatieltä.

Ehkä johtopäätökseni on vain se, että elämä on tavattoman rikas ja voimallinen, ja sen tunnistaminen on siunauksellista. Kaiken hienosyisen ihmisyytemme taustalla, samaan aikaan kun kelailemme asioitamme ja otamme kantaa, elämä itse elää meitä ja liikuttaa villinä tarpeellisiin suuntiinsa. Rakkaudessa nämä molemmat tasot hienosti ovat tuntuvilla.

Me pyöräilimme pellonpielestä takaisin mökille ja nukuimme yön sylityksin. Kurjet nukkuivat, niin kuvittelen, harmaa poski toisen niskan untuvilla.

Terveisin, J

Blogin kuva: Jaakko Kaartinen