Ei saa erota, eikä ainakaan olla onnellinen
Olen kahteen otteeseen elämässä törmännyt siihen, ettei minun onnellisuudelleni ole oikein sopivaa tilaa toisten joukossa.
Ensimmäisen kerran koin sellaista kun lapseni olivat vauvaikäisiä. Heidän kanssaan ei ollut mitään ongelmia, joista valittaa toisille äideille (useimmiten juuri äitejä kohtasi perhekerhoissa, muskareissa ja hiekkalaatikoilla) ja satunnaisille isille. Vastaavasti ei voinut yhtyä toisten kuvailuun siitä, kuinka kauhean väsynyt on, kun vauva ei nuku ja syö ja niin edelleen. Kun koetin jakaa toisille samanikäisten vanhemmille omaa kokemustani onnesta, joka syntyi jokapäiväisestä vuorovaikutuksesta pieneen ihmiseen, sen ihmeen äärellä olemiseen ja kaiken mukavuuteen, onnelle ei aina oikein ollut jakajia.
Välillä tuntui, että lapsen kanssa olisi pitänyt olla jotain ongelmia, jotta olisi saanut sopia joukkoon.
Toinen kerta tuli, kun erosin ja olin rakastunut ja onnellinen. Yllättävän monella aivan ulkopuolisella ihmisellä oli yhtäkkiä voimakas mielipide minun elämästäni. Yllättävillä läheisillä ihmisillä oli yllättäviä vaikeuksia suhtautua minun onnellisuuteeni.
Erota ei olisi saanut, eikä ainakaan olla onnellinen.
Jos jollakulla on sellainen luulo, että ero on näpsä juttu, joka tehdään päähänpistosta, kannattaa kysyä eron kokeneilta tarkemmin. Jos saa avoimen vastauksen, kannattaa kuunnella ja ottaa ihmisten kokemat asiat vastaan totena.
Tämä totena vastaan ottaminen on aika tärkeää. Voi kyllä valita toisenkinlaisen lähestymistavan: olla tietävinään, mitä toisen elämässä on tapahtunut, mitä hän on tuntenut ja mitä tuntee, mitä toivoi ja mitä yritti – minkälainen toinen ihminen kertakaikkiaan sisäisesti on. Hänestä voi oman tiedon varassa kätevästi maalata vaikka minkälaisen ruman kuvan ja tuomita tuosta vain.
Järkevä, analyyttinen ihminen saattaa tiedostaa, että sellaiset kuvat ja tuomiot ovat aina projektiota: omien ajatusten ja pelkojen heijastelemista ulkopuolelle. Monella se jää huomaamatta. Ja kun oma maailma on heikkona syystä tai toisesta, oma turvattomuus, omat syyllisyydet ja katkeroitumiset saattavat laueta niin voimakkaina, että ne purkautuvat toisten tuomitsemisena.
Jos omassa parisuhteessa on epätyydyttävää tai onnetonta, onnellinen eronnut on kai punainen vaate. Ehkä se kyseenalaistaa kaikkea sinnittelyä, pettymysten nielemistä ja väsymystä, jota itse yrittää kestää.
Jos ottaa toisen todesta, ottaa vastaan hänet sellaisena kuin hän on. Toinen saa näyttää itsensä ja kertoa oman kertomuksensa itsestään. Lahjaksi hän antaa surunsa ja ilonsa, onnellisuutensakin. Ne voi jakaa. Jakaminen synnyttää ihmisten välille ystävyyttä. Se on voimavara. Se on hyvää elämää.
Minä kirjoitan tässä blogissa sellaisena kuin olen: rakastuneena. Olen onnellinen. Kumppanini on minulle ihme. Luulin, ettei tällaista voisi saada omaan elämään. Minun todellisuuteni on onneksi tämä ja tässä hetkessä elän tätä elämää.
Yhdessä vaiheessa ennen elämän muuttumista kysyin itseltäni, onko minullakin lupa olla onnellinen? Kaikilla muilla oli sellainen lupa, mutta entä minulla? Ymmärsin vähitellen, että kukaan muu ei voi antaa sitä lupaa kuin minä itse. Se vastuu kuuluu minulle.
Vastaavasti minun onnellisuuteni kuuluu minulle nyt, se on minussa. Ulkopuolisten kitkeryys ja kriittisyys onnellisuuteni äärellä on pois vain heiltä itseltään. Minä jään toki paitsi hyvän elämän jakamisesta heidän kanssaan, se on tietysti harmi.
Kokemukseni perusteella väitän, että ihmiset, jotka tykkäävät sinusta sellaisena kuin kolhuinesi ja polkuinesi olet ja ovat lisäksi omasta elämäntilanteestaan riippumatta valmiita jakamaan syvimmän ilosi ja raisuimman onnellisuutesi, ovat todellisia ystäviä. Yhdessä itkemiseen pystyy paljon helpommin.
Mutta entä ne lapset, sinne vain hylättiin entiseen elämään, vai? No, ero ei merkitse vanhemmuuden loppua, eikä rakastavan suhteen katkeamista lapsiin. Kaikkea muuta. Mutta sen voi uskoa vain, jos uskoo minua.