Deittailun aloittaminen eron jälkeen on taiteilua hyväksytyksi tulemisen toiveen ja hylätyksi tulemisen pelon välillä

Olen vihdoin, tai ainakin kavereideni silmissä vihdoin, alkanut käymään treffeillä. Yksi este eron jälkeisen elämän polulla on voitettu, kun olen oppinut taas deittailemaan. Ensimmäisten eron jälkeisten treffien alla tajuan, että deittailukin on taito, jota en enää osaa. Vaikka olen sosiaalisesti taitava ja selviän hienosti monista yllättävistäkin tilanteista, niin ensimmäiset treffit eron jälkeen todella jännittivät. Itse asiassa vasta seuraavan tyypin tapaamisen jälkeen tajusin, miten hyvin ne menivätkään.

Uskallanko näyttäytyä toiselle sellaisena kuin olen? Suostunko haavoittuvaisuuteen, jota läheisyys väistämättä vaatii? Uskonko olevani rakkauden arvoinen?

Deittailun aloittaminen tarkoittaa sitä, että jotain sisälläni on herännyt eloon. On samaan aikaan ihanaa ja kamalaa tulla nähdyksi jälleen naisena, heittäytyä kahden ihmisen väliseen leikkiin mukaan. Huomaan kamppailevani hyväksytyksi tulemisen kaipuun ja torjutuksi tulemisen kauhun kanssa. Uskallanko tulla näkyväksi, jota rakastetuksi tuleminen vaati? Vai suojaanko itseäni, etten vain haavoittuisi? Olen jälleen elämän peruskysymyksen äärellä: Luotanko vai pelkäänkö?

Kiinnostavien ihmisten tapaaminen vie eron jälkeistä prosessia eteenpäin herättäen uusia kysymyksiä. Mitä etsin? Millaista elämää haluan tulevaisuudessa elää? Millaiseen suhteeseen olen valmis? Sen lisäksi nousee syvempiä ja paljon kipeämpiä kysymyksiä: Uskallanko näyttäytyä toiselle sellaisena kuin olen? Suostunko haavoittuvaisuuteen, jota läheisyys väistämättä vaatii? Uskonko olevani rakkauden arvoinen?

Nyt on aika hitaalle elämälle, jossa elämäni syvät virtaukset asettuvat paikoilleen. Ne vaativat pysähtymistä, kuuntelemista ja hellää kosketusta.

Treffikesäni, kaipaus uuteen, avasi vielä kerran parisuhdehaavani, joka kosketuksenherkkänä huutaa kyvyttömyyttäni rakastaa ja luoda kestävää parisuhdetta. Puran sydäntäni äitini ikäiselle vanhalle ystävälle. Hän on niin läsnä ja katsoo niin tarkasti, että vain itken sanottuani muutaman lauseen. Hänen lempeä äänensä tavoittaa sydämeni: -Nyt on levon aika. Anna sen kaiken, mitä sisältäsi on noussut parantua. Sillä se parantuu, pikku hiljaa. Siksi juuri se on noussut nyt esiin. Parantuakseen.

Alan ymmärtää, että nyt ei ole suorittamisen tai oivalluksien aika. Nyt on aika hitaalle elämälle, jossa elämäni syvät virtaukset asettuvat paikoilleen. Ne vaativat pysähtymistä, kuuntelemista ja hellää kosketusta. Nyt tarvitaan aikaa ja tilaa, jota vain minä voin itselleni antaa. Jos vaan voisin nähdä itseni niin arvokkaana, että sallin sydämelleni aikaa ilman mitään kiirettä tai painetta.

Kaikki tärkeä tulee tapahtumaan oikealla ajallaan.

Yllättäen hitaampi elämä tuntuukin hyvältä. Tuntuu oikealta kuulostella ja antaa asioiden edetä omalla painollaan. Eikös tämä ole juuri luottamuksen valitsemista? Uskomista siihen, että kaikki tärkeä tulee tapahtumaan oikealla ajallaan. Ajatus tuo mukanaan käsittämättömän ilon ja rauhan. Elämä on niin paljon suurempaa, kuin mihin rajallinen ymmärrykseni yltää.

Toivovaisin terkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.