Apua, teini seurustelee!

Minusta murkut ovat kivoja. Meillä asuu nyt sellainen. Hän 13- vuotias ja hänellä on voimakkaita tunteita.  Olen oikeasti odottanut tätä päivää, että lapseni tulee kunnolla teini-ikään. Siitä syntyy jotakin uutta. Muistan hyvin oman murrosikäni erilaiset käänteet ja tunteiden voimakkuuden, kokeilut ja ailahtelut, kehoni ja ajatteluni muutokset. Kun kaikki muuttui.  Aloitin päiväkirjan kirjoittamisen teininä siksi, että vanhempani eivät tajunneet mielestäni mitään ja päätin 13-vuotiaan uhmalla: että minä ainakin aion ymmärtää omia teini-ikäisiä lapsiani.  En silloin tullut ajatelleeksi, että minun subjektiivinen teiniyteni ei ollut samanlaista kaikilla – eikä tulisi olemaan samanlaista omilla lapsillani. Suloinen päätös silti. Teinit toimivat helposti juuri näin: tosissaan ja omista lähtökohdistaan käsin. 

Olin  siis ikään kuin valmistautunut tähän syksyyn koko eletyn elämäni voimalla. Olin päättänyt ymmärtää nuoria. ja tehnyt Mutta kun poikani ilmoitti eräänä iltana tässä mennäsyksynä, että hänellä on tyttöystävä, olin kuitenkin yllättynyt.

– Siis nyt jo? Apua, mihin aika katosi? Kävin päänsisäisiä keskusteluja:Täällä on siis joukko muitakin kuin meidän oma perhe, jotka taistelevat poikani huomiosta, läheisyydestä ja rakkaudesta. 

Mutta samalla muistin “oman elämäntehtäväni” :). Minähän olen myös seurustelun asiantuntija. Kaivoin esille, mielestäni ihan maltillisesti, erinäisiä seurusteluopuksia.

– Nämä seurustelun palikkakortit nyt kannattaa ainakin lukea.

Parisuhteen asiantuntija teinin äitinä ei ehkä sittenkään ole paras mahdollinen yhdistelmä. Tai ainakin oma ammatillisuus kannattaa pitää aika matalalla profiililla ja tarjota neuvoja vain jos hän itse kysyy. Aika pian sainkin kuulla, että minun on paras pitää huoli vain omista asioistani. Asiantuntemustani ei kaivata.

– Selvä, yritän ymmärtää.  

Kun teini alkaa seurustella, ja ylipäänsä kun teinistä tulee teini, herättää se minut ainakin pohtimaan myös kriittisesti sitä, millaisen parisuhdemallin hän on kotoolta imenyt. Tunnistan puutteita. Vaikka olen opiskellut parisuhdetietoutta monta vuotta ja terapoinut jos en satoja, niin aikakin kymmeniä eri pariskuntia, niin myönnettävä on: Parisuhdetaidoissani on puutteita. Esimerkiksi voisin enemmän puhua omista asioistani miehelleni. Aika helposti sorrun siihen, etten “jaksa vaivata toista omilla ajatuksillani”. Pohdin myös ääneen miehelleni, onko teinimme nähnyt tarpeeksi hellyyttä ja huolenpitoa välillämme ja sitä, että asioista voi puhua.

– Kun tämä parisuhdemalli nyt väistämättä vaikuttaa lastemme tuleviin parisuhteisiin

No, poika ilmoittaa aika nasevasti, että hänen seurusteluasiat eivät kuulu minulle. Tai isälle. Hyvä. Hän osaa pitää rajansa. Ei sitten kysytä. Tytöstä ei enää puhuta mitään. Kun kysyn jotakin, saan aina saman vastauksen: Pidä huoli omista asioistasi. Pidän  siis suun kiinni ja aavistan, että suhde on saattanut katketa.

Se tulee esille erään toisen huolipurkauksen kohdalla. Viimein puhumme. Hän kertoo. Tyttö oli löytänyt toisen. Kun lapseni kertoo siitä, miten hän itse on käyttäytynyt eron tullessa ilmi, olen aidosti ylpeä. 

– Sä osaat hienosti puhua. Ja löydät varmasti jonkun oman ihmisen vielä, sitten kun haluat.

Yksi asia jää silti mietityttämään. Kun kysyn, miksi hän ei aiemmin puhunut mielessä olevista huolista, saan vastaukseksi, että olisin voinut enemmän kysyä. What?

Herkällä korvalla ja tuntosarvilla kuulostelen nyt tunnelmia teinin elämässä ja yritän viestittää, että meille vanhemmille voi aina puhua kun haluaa. Sitä ei kai voi liikaa korostaa. Varsinkin kun itselläkin on taipumusta alkaa salailemaan hankalia tunteita. Jokainen tarvitsee jonkun joka kysyy: Mitä sulle oikeasti kuuluu?

Pohtivin terveisin,

Minna Tuominen