Äidin salainen pahe

Moni varmaan tietää sen hetken, kun isä tulee töistä. Voisi olla viisasta antaa isän hetken hengähtää, mutta vaippa olisi niin helppo uuden käsiparin vaihtaa… ja no nyt pikkutyyppi itse konttailee vastaan kädet ojossa, että minkäs teet…

Tottakai on kivaa, että tulee toinenkin hoitelemaan näitä vauva-arjen juttuja, mutta oikeastaan kaikkein parasta on istahtaa sohvalle ja salakuunnella noita kahta, isää ja tytärtä.

Vaipan vaihdon lomassa kuuluu maailman suloisin ääni: se miten isä puhuu tyttärelleen. Se ei ole liian imelä, vaan sopivan pehmeä, sellainen hyväksyvä ja ihaileva. Ääni vaan puhuu kauniisti, vaikka pieni neiti vikuroi ja venkoilee. (ehkäpä siksi, että toimitus kestäisi kauemmin) Mitä enemmän meno villiintyy, sitä kauniimmin isä puhuu. Ja minä salakuuntelen ja hymyilen.

Kaikilla tyttärillä pitäisi olla tuommoisia hetkiä. Odotteluaikana näin tuollaisen kuvan kuin tuossa yllä, tuolla tekstillä: ”The way we talk to your children becomes their inner voice.” Silloin mietin huolestuneena, että osaanko minä olla sellainen vanhempi, jonka ääni ei vaadi. Nyt joka päivä sohvalla minulla on syy hymyillä.

Näin äitienpäivänä ajattelen myös niitä kaikkeja tekstejä ja kiitoksia mitä lapset kirjoittelevat äideilleen. Ne ovat ihania ja liikuttavia, mutta mietin kuitenkin, että tärkeintä olisi meidän aikuisten muistaa kiittää toisia äitejä ja isiä, niin ettei lapsille tulisi sellainen kiitollisuuden taakka, tahi aikuiset marttyyrimaisesti odottelisi vuosi vuodelta vuolaampia kiitoksia, ja sitten tuntisi itsensä huonoiksi, kun ei lapsi muistakaan kiittää, vaan vaikka vaan huutaa.

Tajusin minäkin viimein sanoa ääneen, miksi minä sohvalla salaa hymyilen.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Sinkkunainen – yksinäinen friikki ja ikuinen tyttönen?

Siskontyttöni – jonka kanssa olen asunut useamman vuoden ajan – antoi viime isäinpäivänä kortit isälleen, isoisälleen ja minulle. Kortissani oli toisella puolella tämä teksti, toisella kuva minusta vauvan ja tyttösen itsensä kanssa. Voitte arvata: itketti ja nauratti. 

 

“Yksin elämisen huonoja puolia on läheisyyden ja seksin puute ja se, että haluaisin jo lapsen. Välillä kaipaan sitä, että jakaisin elämän toisen kanssa – että niistä lukemistaan lehdistä ja kirjoista voisi arjessaan jutella toisen kanssa ja että elämänsä voisi jakaa. Enimmäkseen tuntuu kuitenkin siltä, että yksinoloon kohdistuvat paineet ovat suurelta osin ulkoiset. On pelottavaa, että olen alkanut tuntea jotain orastavia friikkiyden tunteita siitä, että olen yksin. Ja sukulaisilleen nainen on sinkkuna tietenkin ikuinen tyttönen.”

 

“Ärsyttävintä on, kun jotkut kuvittelevat minun olevan sinkku, koska ‘kriteerini ovat liian korkeat’. Mitä helvettiä ovat ‘liian korkeat kriteerit’? En ole koskaan ollut kiinnostumatta jostain miehestä siksi, että rasteja ei jossain ihmeen kriteeritaulukossa olisi riittävästi.”

 

“Tiettyjä asioita minulla on mielestäni oikeus ja kohtuus toivoa ja olettaa – vaikka että kumppani olisi tasa-arvoinen, osaisi pitää huolta itsestään ja elämästään ilman äitihahmoa ja ottaisi toiset ihmiset huomioon. Miksi minun pitäisi tyytyä vähempään?”

 

“Haluan parisuhteen. Alan kuitenkin epäillä mahdollisuuksiani. Koulutettuja, sivistyneitä miehiä, jotka kannattavat feminismiä, on vähän tarjolla. Olen ikäväkseni huomannut, että äly ja koulutus ei suoraan korreloi feminismin kanssa: feministimiehillä on yleensä korkeakoulututkinto, mutta kaikki korkeakoulutetut miehet eivät ole feministejä.”

 

“Minua pelottaa yksinäinen vanhuus ilman lapsia ja lapsenlapsia. (…) Toivon sydämestäni, etten koskaan katkeroituisi, vaikka jäisinkin yksin, mutta kyllä tulevaisuus vähän pelottaa.”

 

“En harrasta itsesääliä. Harrastan kulttuuria. Se auttaa yksinäisyyteen: jos ei muuta, niin koen kuuluvani ainakin ihmiskuntaan.”

 

“Muutto kommuuniin auttoi. Sen mukana tuli yhteisöllisyyden tunne. Olisikin hyvä, jos yhteisöllisyyttä olisi enemmän. Mielestäni yhteiskuntajärjestyksemme perustuu liikaa parisuhteelle.”

 

“Toivon, että rakastun ja saan lapsen. Olen kai jollain tavalla alkanut kuitenkin varautua siihen, että ehkä niin ei käy. Olen yrittänyt ajatella, että kaikkea ei elämässä voi saada ja yksin elämisen ei tarvitse olla tragedia. Olen alkanut lukea ja kiinnostua naisista, joilla ei ole ollut onnea rakkaudessa, mutta silti itsenäinen, kiinnostava ja rikas elämä – kuten nyt vaikka Kyllikki Villa.”

 

Lainaukset ovat Tulvan 1/2009 jutusta Yksin. Jutun ovat kirjoittaneet Laura Koljonen ja Niina Mäkeläinen. Kommentit ovat kolmikymppisten sinkkujen vastauksia lehden lukijakyselyyn koskien yksinäisyyden kokemusta.

 

Minulla ei juuri lisättävää. Onko sinulla?

 

Kirjoitus on julkaistu aiemmin Oisko tulta? -blogissa.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *