Äidin ikävä – Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä
Tänään se vasta onkin mielessä. Äidin ikävä. Ensimmäinen äitienpäivä ilman äitiä on ohi. Asiat, joita en tehnyt. Surun raskas viitta edelleen painavana päällä.
Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea. Tämä perinne sai näin arvoisensa lopun.
Ei kulunut kahtakaan kuukautta, kun äiti oli pois. Tuo elämäni tärkein ihminen. Se oli viimeinen perunamaa hänelle. Viimeinen äitienpäivä yhdessä.
Vielä vuosi sitten oli niinkuin on aina ollut. Menimme koko perhe onnittelemaan äitiä, vaikka meillä oli jo kaksi kotia. Illansuussa poikani teki isänsä kanssa perunamaan mummille niinkuin oli jo vuosia tehnyt. Onneksi emme rikkoneet kerralla kaikkea.
Huomaan tyttäreni herättävän äitiin liittyviä muistoja. Laittaessani hänen hiuksia muistan miten tiukasti äiti harjasi saparot. Touhutessamme keittiössä mietin olinko yhtä innokas auttamaan ja oliko äiti väsyneenä yhtä kireä kuin minä. Peilaan itseäni häneen aivan samoin, kuin äitini itseänsä minuun.
Tuskaillessani muutamaa neulanpistoa tytön esiintymisasuun tulee mieleeni mekot, jotka äiti yöllä ompeli minulle ja pikkusiskoilleni veljeni rippijuhliin. Miten erilaisessa maailmassa me olemme eläneetkään. Hän kasvoi maatalossa, jossa oppi hoitamaan lampaat ja lypsämään lehmät. Tekemään itse ja keksimään keinot. Isosiskonsa kanssa hän jakoi huoneen avioliittonsa asti.
Minä taas olen kasvanut aivan eri tavoin yksilöllisyyteen ja hyvinvointiin, vaikka monin tavoin köyhää oli lapsuuteni verrattuna oman tyttäreni elämään. Esimerkiksi en koskaan käynyt vanhempieni kanssa ulkomailla. Sitä ei edes osannut kaivata, koska se ei vaan kuulunut meidän perheen tapoihin. Me kävimme mökillä. Pidimme kasvimaata ja keräsimme marjoja. Aika usein mietin saavatko lapseni liikaa kaikkea. Hekin elävät omaa todellisuuttaan.
Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä.
Tyttäreni avulla saan kiinni myös haavoistamme. Kun sanon tai en sano jotain. Kun jokin on vaikeaa. Tunnistan mallit ja vaille jäämiset. Tavat ja tottumukset. Sen kun tekee kipeää. Kun en osaa ja haavoitan.
Tästä on niin vaikea puhua, koska haluamme nähdä äidit niin toisenlaisina. Se on niin raastavaa, koska lapsi ei ymmärrä. Lapsi vain on, antaa itsensä. Mitä muutakaan hän voisi? Lapsi tuntee äidin haavat, kulmat ja säröt. Niistä tulee osa häntä. Ne kertovat omaa hiljaista tarinaansa menneestä maailmasta. Siitä toisenlaisesta, jonka lapsi vain aavistaa.
Laitoin eilen lasten kanssa perunat maahan. Tähyilin taivaalle monta kertaa. Aivan kuin lähettääkseni terveiseni sinne jonnekin, toiseen todellisuuteen. Sillä ei hän ole kokonaan pois. Tunnen äidin rohkeuden ja voiman. Ainutlaatuisen rakkauden.
Muistan viimeisen kohtaamisemme lapsuudenkodissani. Viivytin lähtöä kuin olisin aavistanut. Halasin äitiä, mutta en osannut lähteä. Mene nyt, alahan mennä nyt patisteli äiti. Mene nyt vaan. Minä pärjään kyllä. Tiesin sen, mutta en sitä pärjäänkö minä. Mutta mentävä oli. Sillä kertaa se oli minun vuoroni.