Raukea, kaikentäyttävä onnellisuuden tunne tässä huoneessa
Olen viime viikkoina tuntenut niin voimakasta onnellisuuden tunnetta rakastettuni seurassa, että se on saanut minut vaihteeksi miettimään onnellisuuden olotilaa. Mitä kaikkea oikein tuntuukaan, kun tämä onnellisuus tuntuu?
Koen olevani onnellinen ihminen ylipäätäänkin, ja olen saanut elää monen vuoden ajan niin, että juuri onnellisuus on olemisen määrittävin nimittäjä. Intohimo ainoastaan on yhtä usein läsnä. Tietysti elämässä on tuntunut kaikkia muitakin tunteita ja tunnelmia turhautumisesta suruun ja vihaan saakka, mutta tässä rakkaussuhteessa perustila, johon kaikki aina näyttää palautuvan ja nousevan, on onnellisuus.
Perusonnellisuudessa on sitten toisaalta tavallista intensiivisempiä hetkiä, sellaisia kuin viimeisten viikkojen aikana. Ne virittyvät rakastettuni ympärillä ja ovat kytkeytyneitä siihen, mitä hän saa minut tuntemaan.
Minusta me ihmiset liian harvoin osaamme käyttää aikaa onnellisuutemme tuntemiseen ja ihailemiseen. Sanon ihailemiseen, koska ajattelen, että se tilanne elämässä, jolloin on todella onnellinen, ansaitsee tulla ihailluksi. Siinä ei ihailla omaa itseä tai oman itsen erinomaisuutta, vaan sitä, että tällaista on olemassa, ja että elämässä asiat juuri nyt ja tässä ovat näin – että voi tuntea onnellisuutta.
Nyttemmin, kun tämä erityisen voimakkaan onnellisuuden aika on ollut taas meneillään, voin istua nojatuolissa olohuoneessa ja katsoa sohvalla istuvaa rakastettuani, ja välittömästi tuntea, miten koko rintakehä täyttyy lämpimästi ja ihoa kihelmöi kevyesti.
Tajuan, että koen tätä fyysistä hyvänolontunnetta, koska istumme rakastettuni kanssa kodissamme, ja koska hän on olemassa, ja minä nautin siitä niin paljon.
Nautin rakastettuni olemuksesta ja läsnäolosta niin syvästi ja paljon, että siitä syntyy ylikäyvä onnellisuuden aalto. Näissä hetkissä ajattelen usein, että onnellisuus on tosiaan materiaalinen asia, niin todellista, että se tuntuu paitsi mielessä, myös kehon ympärillä; että kokee onnellisuutta vartaloaan myöden. Onnellisuuden kokemus on yhtä tiheänä olohuoneen ilmassa kuin jos se olisi täyttynyt täsmälleen kehon lämpöisellä vedellä, jonka massan tuntee itseään vasten.
Siinä me olemme, eikä mitään kovin paljoa ulkoista tapahdu, mutta onnellisuus painautuu minua vasten. Se näyttää olevan lähtöisin kahdesta eri suunnasta: toisaalta se virtailee rakastetustani ja hänen kaikkinaisesta huumaavuudestaan. Samalla tavalla kuin katsoessa rauhassa kerällä nukkuvaa kissaa saattaa alkaa tuntea omassa itsessä mukavaa rentoutumista, katsoessani rakastettuuni hänen olemuksensa saa minut onnelliseksi. Samalla tavalla intohimo herää aaltona ihan vain katsoessani, kun niin paljon hänen olemuksessaan olevaa kulkeutuu koettavaksi minuun.
Toisaalta tämä onnellisuus ilmaantuu koettavaksi niistä yhteisten asioiden mahdollisuuksista, jotka näyttävät avautuvan eteenpäin. Ilma on tihentynyt mahdollisuuksista, jotka me voimme ottaa vastaan. Mikään ei vaikuta edellyttävän ponnisteluja, mikään ei ole takertunut sotkuihin. Tällainen onnellisuuden kokemus on ehyt.
On sekä toinen ihminen ja tunteet että perspektiivi. Siinä yksi määritelmä onnellisuuden tekijöistä. Eikä mitään läsnäolevaa, joka hiertäisi heräävän onnellisuuden kokemusta. Siinä yksi ehto tuntemuksen voimakkuudelle. Rakastettu, joka saa minut sulamaan tähän paikkaan. Siinä kaiken alku.