Välimerkki inhimillisen rakkauden suuressa tarinassa
Istumme rakastettuna kanssa parhaillaan lentokoneessa, matkalla itään, Kaukaasiaan. Olemme menossa vuorten keskelle Armeniaan. Emme koskaan aiemmin ole käyneet sillä suunnalla, olemme innostuneita ja sopivasti jännittyneitä tästä pienestä seikkailusta.
Lento menee Ukrainan kautta. Seuraavien tuntien mittaan ylitämme siis sen lisäksi Viron, Latvian, Valko-Venäjän, Mustanmeren, Georgian ja laskeudumme lopulta Jerevaniin. Silkka lentomatka kattaa valtavan määrän lähihistoriaa ja kaukaista historiaa. Jerevan sattuu olemaan yksi maailman vanhimmista yhtämittaisesti asutuista kaupungeista, ja muinainen Armenian alue on elänyt vuosisatojen mittaan jatkuvasti vaihtuneiden vallanpitäjien ja kulttuuripiirien vaikutuksessa.
Monesti lentokoneessa mietin kaikkea sitä, minkä yllä lennämme; ihmisten maailmaa, paikkoja, paikkakuntia, kaikkea elämää tuolla kymmenisen kilometriä alempana. Miljoonia elämäntapahtumia, miljoonien ihmisten elämää. Ja sitten ajattelen kaikkea poimuuntunutta historiaa suhteessa inhimilliseen perustaan, perustunteisiin, toiveisiin, unelmiin.
Rakastettuni kanssa, ajattelen, lennämme yhdessä mielessä myös yhden jatkuvan rakkauksien historian maiseman yli.
Vieraita maita lähestyy helpoiten niiden vierauden kautta. Ja eksotiikka tekee niistä tietysti juuri mielenkiintoisia. Vieraus on silti vain pintaa, aina. Sen takana ovat ihmiset itse. Me olemme laji, joka muun muassa rakastaa.
Kun ajattelee vierasta maata maana, jossa rakastutaan, rakastetaan, petytään tai tullaan onnellisiksi rakkaudessa, odotetaan rakkautta ja odotetaan rakastajaa, löydetään ja hukataan rakkaus, torjutaan ja kelvataan, synnytään ja kuollaan rakkaudessa, se avautuu kävijälle toisella tavalla.
Joka katua ja pihaa katselee paikkana, joihin ihmisten tunteet ovat sijoittuneet, joihin heidän romanttiset muistonsa kiinnittyvät: tällä sivukadulle syyskuun 23. päivänä kello 11.39 vaaleatukkainen poika ajatteli kaipauksensa kohdetta ja kääntyi kulmasta kohti auringonpaistetta ja aukiota.
Sellaisesta kaikesta ei jää juurikaan suuria jälkiä kaupunkeihin, vain seinärappauksiin, bussipysäkkien seinäpelteihin ja sillankaiteisiin raapustettuja tunnustuksia. Piirrettyjä sydämiä puistonpenkkien selkänojissa ja puunrungoissa. Lisäksi on vain arveleva tieto siitä, että rakkaudessa täälläkin on uudestaan ja uudestaan ja uudestaan sukupolvesta sukupolveen eletty, kärsitty ja nautittu.
Haluan kuljeskella käsi kädessä rakastettuni kanssa ja suudella siellä kadulla. Yksi näkymätön kimppu meidän tunteitamme käväisee siellä, kukkii hetken Jerevanissa. Sitä on kiva ajatella. Kytkeydymme tällaisella siteellä siihen paikkaan. Se on täysin abstraktia, mutta täysin konkreettista. Niinkuin rakkaus on. Niin kuin matkustuskin on.
Matkaoppaita ei juurikaan vielä ole kirjoitettu kaikenlaisten rakkauksien historioiden ja etnografioiden näkökulmasta. Voisi ja pitäisi. Koska valtakunnat nousevat ja sortuvat, hallitsijahuoneet vaihtuvat, uskonnot vaeltavat lähelle ja kauemmas, mutta rakkaus ja muut tunteet ovat täällä yhä, niin kuin muodossaan olivat jo alussa, kun ensimmäinen kaupunki sai peruskivensä.
Meidän matkustava rakkautemme löytää paikkansa välimerkkinä yhdessä pitkässä tarinassa, joka on katu, kaupunki, maa; ihminen.