Kadotinko itseni äitiyteen?
Lapsen saatuani seuraan koko ajan uuden persoonallisuuden kasvamista. Minä kasvatan uutta ihmistä kohtaamaan toiset ihmiset ja oman itsensä. Olen sitä mieltä, että tässä hommassa, jos jossain, on tunnettava itsensä. Ajattelen, että kun yritän löytää meille parhaan toimintamallin, en ahdistu jokaisesta tutkimusartikkelista tai psykologin neuvosta. Äitiyteen katoamisella minä tarkoitan sitä, että kohtaa lapsensa jollain rakennetulla vanhemman roolilla, ei omana itsenään.
Lapsenikin on tajunnut itkun ja naurun läheisyyden ja joskus kiukuttelu laukeaa hänelläkin itsestään, eikä minun käskyjeni kautta.
Olen ajatellut, että on parempi, että lapseni kohtaa minut omana itsenäni, ja näin hän oppii kohtaamaan muutkin ihmiset aitoina persoonina. Minun on turha yrittää leikkiä auktoriteettia, joka määrää, jos en sellainen ole. Meidän on täytynyt löytää kieli, jolla minä kerron mitä kannattaa tehdä, vaikkei käskyissäni kaiukaan valta. Tätä kautta olemme löytäneet myös hetket, jolloin kaikelle voi myös nauraa. Lapsenikin on tajunnut itkun ja naurun läheisyyden ja joskus kiukuttelu laukeaa hänelläkin itsestään, eikä minun käskyjeni kautta.
Mitä hyötyä tällaisestä on? Kun minä en vedä roolia, minun on helpompi hengittää. En etsi ulospääsyä äitiydestä. Mikäli kannattelisin auktoriteetin harhaa, niin edessäni olisi ikuinen taistelu vallasta.
Yritän jokaisessa tilanteessa olla ennen kaikkea rehellinen itselleni. Aikataulutettu elämä harrastuksineen on ahdistanut, mutta kun ymmärsin, että voimme mennä tanssitunnille yhdessä, eikä minun tarvitse seisoa käytävällä odottelemassa, aukeni aivan toisenlainen maailma. Leluja ei kannata yrittää pitää vain lapsen huoneessa. Niiden siirtely paikasta toiseen pitää taaperon puuhakkaana, ja minä voin vaikka kirjoittaa blogia.
Meillä on katseltu tablettia, ja silti päiväkodissa on kehuttu lapseni keskittymiskykyä. Väitän, ettei se ole tulosta ruutuaikasuositusten noudattamisesta, vaan rennosta ilmapiiristä, jossa jokainen saa olla oma itsensä.