Yksityisin on yleisintä

Osallistuin viime lauantaina (lapsettomien lauantaina)  nykyajan iltanuotiohenkiseen tilaisuuteen Hyvän toivon kappelissa. Ilta oli nimetty otsikoin: tarinoita menetyksestä ja lapsettomuudesta.

IIlan emäntänä toimi Anna-Riitta Kässi, helsinkiläinen seksuaalikasvattaja ja doula. Liveklubi oli saanut alkunsa Anna-Riitan omista menetyksen ja lapsettomuuden kokemuksista, työstä menetystä kokevien perheiden parissa sekä  tahattomasti lapsettoman muusikon yhteydenotosta ja ideasta yhteisen illan järjestämiseksi. 

Meitä oli paikalla noin kymmenen naista. Jotkut olivat hiljaa koko illan, joku luki oman runonsa, toinen lauloi, muutama kertoi oman tarinansa. Osalla meillä oli lapsia, osalla ei. Monella oli lapsettomuushoidot kesken. Omat lapseni tosin olivat sitä mieltä, ettei minun kuuluisi oikeastaan mennä koko tilaisuuteen. 

– Äiti, et sä voi mennä sinne kertomaan, että sä sait kaksi lasta, jos ne muut ei ele saaneet yhtään. Niille voi tulla paha mieli.  

– Jos niille tulee paha mieli, siitä olisi hyvä puhua, puhua, puhua – vaikka siellä illassa. Ajattelen, että oma tarinani voisi luoda toivoa siitä, ettei unelmiaan kannatta haudata. Muistan kyllä, että milloinkaan en ole ollut NIIN surullinen kuin lapsettomuusvuosina. Ja surullinen olen ehtinyt olla monella eri tapaa. Tahaton lapsettomuus tiputti minut elämän odotushuoneeseen ja aika syvään merkityksettömyyden kokemukseen. Nyt ajattelen, että odottamisellakin oli oma merkityksensä – mutta tuska tuli siitä, kun ei voinut tietää, loppuuko odottaminen koskaan.  

Illan lopuksi vanhempi nainen muisteli omaa elämäänsä ja kertoi olevansa nyt kiitollinen siitä, että on saanut olla niin vahvasti siskonsa lasten ja lastenlasten elämässä tärkeänä aikuisena. Naisen tarina antoi yhden esimerkin, miten voi liittyä lasten elämään ja tulla vähän niin kuin varaäidiksi. Jos en olisi saanut omia lapsia, olisin varmaan tehnyt samoin kuin tuo nainen.  

Tarinat, runot ja laulut kestivät yhden jaetun hetken. Sitten lähdimme taas omaan arkeemme. Viikon aikana olen miettinyt kuulemiani tarinoita. Illassa tapaamani ihmisten kasvot ovat mielessäni. Uskon, että tällaisille teemallisille tarinailloille olisi tilausta. Sekä kertominen että kuunteleminen, yhteinen jaettu tila voimaannuttavat. 

Se on varmaan niin kuin viisas katolinen pappi Henri J.M.Nouwen on sanonut: Yksityisin on yleisintä. Kun luulee olevansa maailmankaikkeuden ainut miettiessään syntyjä syviä ja kokiessaan jotakin vaikeaa tai hävettävää – juuri se kaikista yksityisin onkin yleismaailmallinen kokemus. Sama ilmiö on olemassa rakkauden ja ilon ja merkityksellisyyden tunteen kanssa.  Merkillistä, että se on juuri noin.

Tahtoo tarinailtoja lisää!!!!

 

Terveisin,

Minna Tuominen