Jos minulla olisi taikavoimia

yksinaisyys_kuvaan_blogi_huhtikuu_0.jpg

Ei minua mikään vaivaa, sanoi poikani toistamiseen vaikka kuinka monetta kertaa. Keho kertoo kuitenkin aivan muuta. Välillä nousee jopa kuume, koska jokin jännittää. Keho on viisas. 

Mitä kuuluu, kysyy kosmetologini. Ihan hyvää tarkoittaa minun kielelläni: “Hyvää päivää ja pidetään tämä suhde nyt riittävän etäisenä”. “Sinä stressissä”, vastaa latinalaisesta Amerikasta kotoisin oleva kosmetologi, ja jatkaa: “Ihosta näkyy kaikki. Käy vaikka elokuvissa, juo minttuteetä.” Kuulostaapa mielenkiintoiselta, minttutee ei ole kyllä tullut edes mieleeni. Olenkohan koskaan juonut?

Pariterapeuttina en ole kuullut mistään muusta teemasta niin paljon kyyryssä olevia selkiä ja kyyneleitä kuin yksinäisyydestä. Siitä kärsivät ehkä jopa enemmän parisuhteessa elävät kuin sinkut (oma näppituntuma). Ja vaikka kuinka on vaihtanut kumppania, työtä ja asuinpaikkaa, hankkinut koiran ja käynyt kansalaisopiston harrastuksissa, yrittänyt kaikkensa – se sama viiltävä yksinäisyys ei vain jätä rauhaan. Ymmärtääkö minua koskaan kukaan – tajuatko sinäkään mitään mitä mä yritän selittää? 

– Yritän. Ainakin istun tässä sinua/teitä varten tämän teille varatun ajan ja varustan huomioni, tietoni ja taitoni tähän hetkeen. Jotakin terapiaprosessista heijastuu arjen ihmissuhteisiimme väistämättä. Kokemus siitä, että terapeutti näki ja kesti tunteeni säilöytyy kehon tunnemuistiin. Sen voimalla voi uskaltaa puhua tärkeistä asioista myös oman arjen ihmisille. Mutta terapeuttikin on ihminen ja ihmissuhteiden luonteisiin kuuluu, että luottamus syntyy hiljalleen. Parin kerran keskustelu ei vielä vahvista loppuelämäksi. Jokainen tarvitsisi oman ihmisen kokoajan. Jos luottoihminen ei ole sama koko elämän ajan  – harvoinhan näin on – pitäisi osata luoda luottamukselliset välit johonkin toiseen. 

Minua on auttanut oman yksinäisyyteni kanssa tieto siitä, että kyky selvitä omillaan on sukuni perintöä. Eikä vain juuri meidän suvun, vaan yksinpärjäämisen taakka on osa suomalaista sukuperintöä. Suurin osahan meistä viihtyy parhaiten ihan yksin metsässä koiran kanssa. Tai niin me ainakin väitämme. Yksinäisyyden syövereissä me  sitten huokailemme metsään oman ihmisen perään ja muistelemme jotakin ohimenevää aitoa kohtaamista. Ja vielä jos pyytää saisi, niin aito kohtaaminen saisi mieluusti olla parisuhde, olisi kosketusta, ymmärrystä, iloa ja seksiä. Turvallisuutta. Sellaista se oli varmaan jo esi-isillämme. Kaipaamme läheisyyttä ja pelkäämme sitä.

Tutkimuskin tulee tässä avuksi. Kiintymyssuhteemme ovat Suomessa tutkitusti olleet enemmän välttäviä kuin turvallisia ja monen suhde vanhempiin on jäänyt etäisen muodolliseksi. Lastenpsykiatri Jukka Mäkelän mukaan suomalaiset ovat perinteisesti pyrkineet vahvistamaan vanhemmuudessaan ulkoista turvaa kuin suhteen syvenemistä. Selityksiä olemme olleet hyviä keksimään: “Oli tehtävä niin paljon työtä, perheellisen on yritettävä”. Kyllä. Ja jos vain olisin osannut sanoa, että välitän ja minua harmittaa, kun joudun taas menemään töihin, mutta sinä lapseni, sinä puolisoni, pysyt kyllä mielessäni. Ja kun nähdään, sitten tehdään jotain mukavaa. Mitä sinä haluaisit tehdä? Olisin sanonut, jos olisin osannut. Ja olisin osannut, jos minulle olisi sanottu niin. 

Jos minulla olisi taikavoimia, poistaisin täältä (Suomesta ja maailmasta) yksinäisyyden, kyvyttömyyden liittyä ja sanoa toiselle tärkeitä asioita. Poistaisin kiireen ja pakenemisen epäoleellisuuksiin. 

Ja mikä minut saa uskomaan, ettei minulla olisi näitä taikavoimia? Mitä sinä ajattelet? Eikö sinultakin löydy rohkeutta, haavoittuvuutta ja rakkautta (tai suomeksi sanottuna välittämistä)? Aikamoisia taikavoimia. Sellaisia, jotka käytössä muuttavat kokonaisen ihmisen elämän suunnan. Ja vaikuttavat yhteiskuntaankin niin, että vähemmän haahuilemme yksin metsissä itkeskelemässä. Sinne voi mennä vaikka yhdessä. 

Toiveikkain terveisin,

Minna Tuominen

 

  

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *