Kun lempileikki on vanhojen muistelu – miksi käyttäydyn tapellessa kuin lapsi?

Minä en leiki. EN LEIKI. En oikeasti jaksa leikkiä yhtään. Ollenkaan. Lainkaan. En leiki autoilla, nukeilla, junaradalla tai millään hahmoilla.

En leiki kotia, ravintolaa tai hotellia.

Pidän palapeleistä, lautapeleistä, piirtämisestä, kirjoista, runoista, arvoituksista, pyöräilystä, leipomisesta, hiihtämisestä, uimisesta, musiikista, piiloleikistä, keinumisesta, liukumäestä, vuoristoradoista – mutta en leikkimisestä.

En osaa istua lattialla, liikuttaa pientä muovinpalaa ja pitää yllä roolia. Tai jaksan. Kaksikymmentä sekuntia. Sitten kyllästyn ja leikkiautoni ajaa kolarin ja joutuu sairaalaan lepäämään – määrittelemättömäksi ajaksi. Tästä syystä olen lapsista ihan äärettömän tylsä.

Tästä syystä olen lapsista ihan äärettömän tylsä.

Puolisona en ole tylsä, koska ihmissuhteissa osaan kyllä leikkiä. Osaan leikkiä muun muassa mykkäkoulua, vanhojen muistelua sekä mittasuhteiden vääristelyä. Leikkiessäni voin olla marttyyri, näsäviisas tai draamakuningatar.

Joskus toivoisin, että pitäisin yhtä tiukasti kiinni roolistani lasten kanssa leikkiessäni kuin teen tapellessani. Väärässä olemisen myöntäminen on todella vaikeaa. Jostain syystä mielummin pysyn tiukasti kannassani ja ajan kaasu pohjassa kolarin leikkiauton sijaan parisuhteessa.

Väärässä olemisen myöntäminen on todella vaikeaa.

Jos seuraavan kerran tapellessa vaihtaisi sponttaanisti kuurupiiloon: laskisi ääneen kymmeneen ja yrittäisi sen jälkeen löytää puolisonsa näkökulman.

1, 2, 3, 4, 5, 6, 7, 8, 9, 10 – Anteeksipyyntö

Täältä tullaan valmiina tai et!