Herkistyessäni ennakoimaan kaksivuotiaan mieltä, alan kuunnella itseänikin paremmin
Jos elämäänsä ei aikatauluta tarkasti, niin lapsiperheessä jää omat harrastukset ja itsetutkiskelu vähemmälle. Omat unelmat eivät aina konkretisoidu toteuttamiskelpoisiksi tavoitteiksi, mutta olen huomannut, että arki uudenlaisine haasteineen tarjoaa mainioita mietiskelyn paikkoja, jos sille vain antaa mahdollisuuden.
Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta.
Säkkipimeät aamut, taivaalta tippuva räntä ja harmaat pisarat tekevät aamuheräämisestä extremelajin. On hyvin vaikeaa motivoida itseään siihen, miksi pieni lämpöinen vaippahousu pitää vuorata villalla ja teknisillä talviasusteilla, pakata kärryyn ja lähteä sitten rämpimään ulos päin viimaa. Ymmärrän hyvin miksi joku haluaa vain käpertyä syliin ja alan itsekin ottamaan voimaa kosketuksesta. Näistä minuuteista kiinnipitäminen ei ole koskaan johtanut myöhästymiseen, vaikka niin voisi harhaileva mieli kuvitella.
Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.
Välillä halailukaan ei saa jälkikasvuani reipastumaan. Olen alkanut hahmottamaan jotain jatkuvuutta siinä, että illalla viimeisenä leikityllä tavaralla on merkitys. Ymmärrän, ettei kannata miettiä onko muovirasian mukaan ottaminen järkevää tai kuinka monta legoukkoa oikeastaan mahtuukaan pieneen käteen. Olen vain kiitollinen siitä, että oikea tavara kädessä oleva taapero, on iloinen taapero.
Kiukutteleva jälkikasvu voi yllättää myös päiväkodin eteisessä, vaikka kodista olisikin päästy kyynelittä ulos. Kommunikoinnin merkityksen ymmärtää viimeistään sillä hetkellä, kun kuulee, että toinen perheen vanhempi riisuu vain kengät eteisessä ja haalarin vasta taaperon omalla lokerolla. Seuraavana päivänä päiväkodin eteisessä on taas iloinen taapero, kun ymmärrän riisua haalarin vasta hänen omalla lokerollaan.
Mitä hyötyä sitten on tällaisesta tarkkailusta? Herkistyessäni ennakoimaan kaksivuotiaan mieltä, alan kuunnella itseänikin paremmin. Toisen kiukun ymmärtäminen ja sen tasoittamisen tajuaminen avaa ovia oman itsenikin armollisuuteen.
Tämän blogin aihion kirjoitin valmiiksi sekuntia ennen kuin läppärini akku loppui ilman automaattisen tallenuksen autuutta. Näin itsessäni maassa huutavan taaperon ja suhtauduin itseeni lämmöllä.
Jotain tekemistä voi olla myös minuun nojanneella hahmolla, joka kysyi: “Äiti, saanko minä auttaa?”