Rakkaus on suostumista äärimmäisyyteen

Eräs ystäväni sanoi kerran, että ei halua lisää lapsia, koska ei kestä vanhemmuuteen liittyviä äärimmäisiä tunteita yhtään enempää. Tällä kertaa emme keskustelleet pakahduttavasta onnesta ja rintaa rutistavasta ilosta, vaan tukahduttavasta surusta ja kuristavasta pelosta.

Rakkaus on suostumista äärimmäisyyteen.

Vanhemmuudelle ei ole vierasta itsensä altistaminen maailman parhaimpien tunteiden lisäksi kaikista kamalammille tunteille. Kun oma lapsi joutuu onnettomuuteen tai sairastuu ja vanhempi joutuu katsomaan luopumista suoraan silmiin, ovat vastassa tunteet, jotka näyttävät synkimmältä pimeydeltä ja tuntuvat fyysisenä kipuna omassa ruumiissa. Fyysinen kipu voi olla niin suurta, että siltä haluaa suojautua välttelemällä rakkautta. Maailman suurin onni kätkee sisäänsä aina mahdollisuuden maailman suurimpaan kärsimykseen.

Menettämisen pelko korostaa, että rakkauden kohde on korvaamaton, ainutlaatuinen.

Tämä sama pätee parisuhteessa. Suostuminen rakkauteen on suostumista särkymisen mahdollisuuteen. Toisen päästäminen lähelle tarkoittaa, että toinen on etäisyydellä, josta voi satuttaa. On täysin loogista, että kipua haluaa välttää. Kukaan ei halua tieten tahtoen itseään satuttaa ja altistaa kärsimykselle.

Kuitenkin: keskittyessä karttamaan kipua, voi myös tulla piiloutuneeksi ilolta ja onnelta – rakkaudelta.

Rakkaus todella on suostumista äärimmäisyyteen. Korvaamattomaan iloon, onneen ja hyvyyteen. Ja etenkin niiden ainutlaatuisuuteen.