Tykkää, ei tykkää, tykkää, ei tykkää…
Tykkääkö vaiko eikö tykkää, kas siinä pulma, jota miettii yksi jos toinenkin harvasen päivä. Tulkitsemme toistemme kiinnostusta mitä ihmellisimmillä tavoilla; sanavalinnoista, äänenpainoista, vastaustiheydestä, katseesta, hymyistä, kertomuksista tai vaikka kukan terälehdistä. Mistä tahansa. Keinoja on monia, mutta silti oikeaan osuminen tuntuu välillä epätodennäköisemmältä kuin lottovoitto. Niinpä päässä pyöriikin vain yksi ajatus: Miksi ihmeessä toinen ei voisi vain kertoa suoraan tunteistaan?
Ongelma tuntuu olevan läsnä monissa tilanteissa. Niin tuttujen kohdalla kuin esimerkiksi tinderissäkin. Vaikka tinderin piti olla loistava ratkaisu tähän kaikkeen. Matchin piti kertoa yhteisestä kiinnostuksesta, mutta muutimme sen merkityksen käyttötavoillamme. Nykyään match voi merkitä mitä tahansa ja vaikka se merkitsisikin kiinnostusta niin täytyy yhä selvittää kuinka syvää ja mitä kohti etenevää. Salapoliisityö jatkuu aina vain.
Vihjeitä on kenties saanut, selviäkin, mutta ihminen tuppaa näkemään sen minkä olettaa. Joskus selviäkin vihjeitä menee ohi, koska emme pysty uskomaan, että toinen tosiaan olisi meistä kiinnostunut. Toisaalta joskus tulkitsemme pienenkin hymynväreen todistukseksi rakkaudesta ja päädymme kummallisiin tilanteisiin. Eikä tämän kaiken keskellä sitten enää tiedä mihin uskaltaa luottaa vai uskaltaako mihinkään. Ja niinpä kaipaa entistä enemmän suoraa viestiä. Ihan vain “Hei, pidän susta, enemmänkin kuin vain ystävänä.” Kuinka ihanalta se tuntuisikaan. Eikä vain se, että on pidetty vaan myös vapaus tulkinnasta. Se, että sen kaiken sai tietää ihan suoraan.
Vihjannut on kyllä. Montakin kertaa. Hymyillä, sanavalinnoilla, äänenpainoilla, kehonkielellä, kertomuksilla ja ajatuksen voimalla.
Mutta sitten kaiken sen ihmettelyn ja voivottelun keskellä oivaltaa, että eihän sitä kyllä ole itsekään kertonut toiselle tunteistaan. Tai kysynyt asiaa suoraan. Vihjannut on kyllä. Montakin kertaa. Hymyillä, sanavalinnoilla, äänenpainoilla, kehonkielellä, kertomuksilla ja ajatuksen voimalla. Melkein millä tahansa. Paitsi sillä suoraan sanomisella. Se kun tuntuu liian hurjalta.
Toisilta on niin paljon helpompaa odottaa asioita, joihin ei itsekään pystyisi. Odottaa, että he astuisivat pelon tuolle puolen. Mutta entä jos molemmat vain odottavat? Seisovat lähekkäin, mutta kuitenkin liian kaukana toisistaan, vain koska kumpikaan ei suostu ottamaan sitä ensimmäistä askelta.