Milloin kasvan aikuiseksi?
Olipa kerran aika, kun ajattelin saavuttavani seesteisen aikuisuuden tilan. Pitkään uskoin, että jossain tulevaisuudessa on edessä mystinen zen-hetki, jossa kaikki maailman viisaus laskeutuu päälleni ja olen viimein valmis aikuisuuden vastuuseen.
Tämä täydellisen aikuisuuden tavoittelu sisälsi kuvitelmat itsestäni puolisona ja vanhempana. Teininä haaveilin, kuinka parisuhteessa olen puolisoni kanssa aina kiinnostunut samoista asioista, nauramme jatkuvasti yhdessä ja tyylikkäästi päätämme toistemme lauseet. Jos kohdalle osuu pieni erimielisyys, kypsästi näemme toistemme kannat ja osaamme lopettaa riidat kilpaa anteeksipyytäen ja toisiamme kehuen.
Hah! Todellisuudessa sitä on puolisona samanlainen kuin teininä pahimmillaan: laukomassa rakentavia lauseita kuten “ite oot” tai “en aio pyytää anteeks, koska en oo sanonu mitään loukkaavaa”. Päänsärky yllättää, kun toinen haluaa kuunnella lempimusiikkiaan ja jalkapalloilta ei tarkoita yhteistä aikaa sohvalla sylikkäin. Toisen lauseiden päättämisessä olen kyllä onnistunut usein hienosti. Sitä kutsutaan päälle puhumiseksi.
Ensimmäistä lasta odottaessani harhaisesti ajattelin, että synnytyksen myötä muutun viimein Aikuiseksi. Ihmiseksi, jonka hermot ovat pitkät, ruokavalio luokkaa superterve ja kämppä siisti. Ei mennyt kauaa, kun tajusin, että taaperon kanssa leipominen on kamalaa, ruokakaupassa käynti pelkkää selviytymistä, siivoaminen loputonta ja hermot – niitä ei enää ole. Omat kuvitelmat naurattivat, paitsi silloin kuin ensimmäistä kertaa huusin omalle lapselleni, silloin itketti. Huomasin, että vanhemmuus tuo korostetusti esiin kaikki ne pahimmat piirteet itsestäni, jotka olivat olleet olemassa jo ennen lasten syntymää.
Jälkikasvu osaa myös pitää kulissit alhaalla, vaikka niitä vielä itse yrittäisi epätoivoisesti pystyttää. “Äiti pieraisi” tai “älä satuta minua” ovat lauseita, joita he viljelevät, kun ollaan kaupan kassalla tai vaihdetaan kuulumisia vanhan tutun kanssa. Lapset ovat kuuroja, kun sanot järkeviä lauseita kuten “älä kävele auton alle”, mutta omaavat superaistit, kun kiroilet. “Miksi sä äiti sanoit PASK….?”
Aikuiseksi kasvaminen on ollut etenkin sitä, että on oppinut, että aikuisuutta ei ole. Ainakaan siinä mielessä, mitä lapsena kuvitteli. Järki ei kasva, vain ansioluettelo epäonnistumisista. Toisinaan räpiköidään eteenpäin pelkällä tuurilla. Puolisona olemiseen tai vanhemmuuteen ei ole mitään pätevyystodistusta. Hyvä niin, muuten en olisi kumpaakaan. Samat säännöt pätevät kuin 5-vuotiaalla: pyydä anteeksi, kiitä ja odota vuoroasi. Näitä harjoitellessa se elämä etenee edelleen. Sen pituinen se.