Kotiin tulemisen ilo
Yksi rakkaussuhteessa elämisen jokapäiväisistä iloista on kotiin tuleminen. Ehdin ovelle, käännän avainta lukossa ja seuraavassa parissa hetkessä koen monta nopeaa tunnetta: näen valot asunnossa, kuulen tervehtivän äänen, aistin huoneilman lämmön, tunnen ilahtumista, hyvää mieltä toisesta, joka tulee eteiseen vastaan ja halaa.
Kaikki aistit toimivat ja kaikilla aisteilla voin todeta, että pääsin taas perille.
Ehkä vaikuttaa arkiselta itsestäänselvyydeltä, että tulee kotiin, mutta eihän se ole – tulla asuntoon, joka on yhteinen koti, jossa rakastettu on. Se on aarre. Minulle se on oikea onni.
Kiivetessä portaita rapussa kiipeän tunteenkin askelmia. Olen jo suuntautunut kotiin: rakastettuun ja niihin meihin liittyviin kokemuksiin ja tunteisiin, jotka tekevät noista huoneista, kalusteista, tavaroista meidän kotimme. Ennen kuin olen ovella, olen jo ovella, eteisessä, ennen kuin näen ja kuulen rakastettuni, olen jo näkemässä ja kuulemassa häntä. Mieli elää jo odotuksessa. Kun otan kiivetessä avaimet taskustani, niiden nippu helisee kotia.
Rakkauselämä tuntuu ja toteutuu elämän koko kudoksessa, kun sen aistimiseen antautuu, eikä kiiruhda sen ohi.
Kotiin tuleminen, oven avaaminen ja kynnyksen ylittäminen on konkreettinen tapahtuma tässä kaupunkitilassa. Samalla se on sisäinen tapahtuma, johon pääsee kiinni kysymällä itseltään, miltä minusta tuntuu, kun astun kotiin ja tiedän, että kumppanini on siellä. Mitä minussa tapahtuu sillä hetkellä? Mitä minussa tapahtui koko kotimatkan aikana. Miltä se minussa tuntui?
Mitä syvemmin olen tutkinut, miltä minusta tuntuu, sitä selvemmin olen oivaltanut, miten perustavalla tavalla minun hyvinvointiini ja onnellisuuteeni vaikuttaa suunta kohti rakastettuani. Kun olen tulossa hänen luokseen, tuntuu oikealta ja hyvältä. Juuri tällä ovella haluan olla, tunnen sen yhtä selvästi kuin oman nimeni.
On totta: minua määrittää tämä tunne, joka vetää hänen luokseen. Kun olen kotiovella, olen keskellä sen tunteen virtaa.
Mitä rakkaus on? Mitä kaikkea se onkaan, se on ainakin sellaista, miltä minusta tuntuu, kun olen tullut kotiin ja me suukotamme eteisessä. Perillä olemisen tunnetta se on, samalla kun se on jatkuvan odotuksen tunnetta siitä, mitä me teemme nyt, mitä seuraavaksi, me.
Kynnyksen tällä puolella on toinen tila. Me olemme täällä, ja nämä huoneet on punottu täyteen vuorovaikutusta. Täällä minä on toisen kanssa. Tämä on toisen huomioimisen mahdollisuuksien tila. Tätä paikkaa ei ole kellään muulla. Tämä on vain me, ainoan kerran tässä maailmassa juuri tällaisena.
Kotiintuleminen on etuoikeus. Olemme hyvin onnekkaita.
Kun avaan kotioven, silmänräpäys on dramaattinen. Hetkessä tapahtuu niin paljon niin ihmeellistä.