Vain yksi peitto, kiitos!

Isovanhempani nukkuivat kapeassa sängyssä. En tiedä, oliko heillä siellä vain yksi peitto, mutta epäilen, että kahta ei olisi oikein mahtunutkaan. Toisiaan rakastavat ihmiset aivan lähekkäin. Koska he elivät parisuhteessaan läpi muun muassa sotavuosien kauheat epävarmuudet, uskon, että he osasivat erityisesti arvostaa lähekkäin olemisen siunattua ihanuutta. Siinä kaunispäätyisessä sängyssä on jatkuvasti kosketuksissa toiseen.

Minä en voisi kuvitella nukkuvani oman erillisen peiton alla, monien kangaskerrosten päässä rakkaani suloisesta ihosta. Ajatus on hyytävä. Eilen, ennen nukahtamista tämä aihepiiri tuli mieleeni jostain, mutta uninen puolisoni vakuutti minulle, ettei ole tarvis huolestua: nukumme vastakin ihokkain.

Iho ihoa vasten lepääminen, toisen hengityksen rytmiin asettuminen ja toisen varovainen tunnusteleminen omalla keholla on nautinto. Se on korvaamaton nautinto: kun pääsee ensimmäistä kertaa haluamansa ihmisen syliin, ei halua mennä pois. Siinä on yksinkertaisesti niin hyvä olla.

Minusta tuntuu, että levätessäni vasten suloista, kaunista rakastettuani, olen kertakaikkisesti tullut perille. Siinä on minun kotini. Siinä minun on hyvä, enkä kaipaa minnekään muualle.

Intialaisessa eroottisessa runoudessa osataan hienosti kuvata kahden kehon raukean rauhalliset hetket. Keskenään viipyilemisessä, kosketuksessa lepäämisessä, siihen uinahtamisessa syntyy monenlaisia kahdenkeskiselle rakkaudelle tarpeellisia asioita: jaettua turvallisuuden tunnetta, ihasteltuna olemisen kokemusta, esteettistä mielihyvää toisesta ja itsestä, kiireetöntä vuorovaikutusta. Se on me-aikaa. Sellaista aikaa tarvitaan muun muassa siksi, että siitä kumpuaa läheisyydestä ja kahdenkeskisyydestä erityisen ihanaksi yltyvä seksi. Se puolestaan tekee läheisyyden ja tuon viipyilevän kahdenkeskisyyden entistä houkuttelevammaksi. Itseään vahvistavan hyvän kehä, siis.

Kun on yksi peitto, sen voi avata toiselle, joka tulee perässä sänkyyn. Kun on yksi peitto, sitä voi kohteliaasti antaa toiselle niin paljon kuin tarvitsee. Kun on yksi peitto, jota yöllä kohentaa, voi samalla hellästi peittää toisen olkapään. Ja unen ohuilla laitamilla tunnistaa toisen tutun ja rakkaan muodon, joka minun kylkeeni koskettaa, ja johon käteni ja jalkani varovasti kiedon.

Peittomme alla, lämpimässä, hellässä levossa minusta tuntuu, että nämä elämän hetket ovat täysin ja ehdottomasti oikein käytettyjä. Paras tapa asettua vasten yötä ja paras tapa nukkua.

“Vain yksi peitto, kiitos” saa sanoa kyläpaikoissa, ja aina se vähän hymyilyttää. Se on onnellisen hymyä: kun sitten painaudun rakastettuani vasten, ihailen häntä niin paljon, että minua usein värisyttää, ja hän tuntee sen.

Lumoutua, ja nukkua, herätä, ja lumoutua. 365 kertaa vuodessa.