Olisimmepa tavanneet mummoni
Toiseen kun rakastuu, haluaisi saada häneltä kaiken: tämän hetken, huomiset ja menneetkin ajat. Jos voisi, vaeltaisi taaksepäin katsomaan toista eri vaiheissa nuoruutta ja lapsuutta. Elämänkulku on kylmä leikkuri. Se, mikä on mennyttä aikaa, on takana.
Sinne taakse jäävät myös monet rakkaat ihmiset, jotka ovat läheisinä aikuisina muovanneet toisen persoonaa. Kun rakastuu aikuisena aikuiseen, ei enää ehkä ehdi tapaamaan toisen isovanhempia, ei isotätejä tai kummisetiä. Se on sääli, sillä me emme kasva tyhjiössä. Se, kuka rakastettusi on, on kaiken sen elämänpolun muovaamaa, jota hän on kulkenut. Kaikuja niistä ihmisistä, jotka ovat olleet hänen kasvunsa tukena, katselet ja kuuntelet rakastetussasi.
Pyhäinpäivän aikaan suomalaiset läikyttävät valoa hautausmaille. Menneitä sukupolvia muistellaan, sukulaisten haudoilla käydään.
On tavattoman kiehtovaa, kuinka rakastetussa ihmisessä ovat läsnä välitön nyt-hetki sekä kaikki vanhat tarinat.
Kun syleilee toista, kun aistii iholla, kun elämä toteutuu juuri tässä ja nyt, voi päästä irti ajasta kokonaan. Sellaista on huuma: tyhjä huone ja vuode ja me.
Kun sitten pitää toista käsivarsillaan ja katsoo silmiin ja alkaa puhua, ja kuunnella, ja vaihdetaan ajatuksia, ja keskustellaan, toista kuuntelee ja hahmottaa sen monikerroksisen elämänkokemuksen ja niiden tarinoiden läpi, joita hän kätkee ja joita kertoo.
Toisinaan minusta tuntuu, että ihmiset ovat loputtoman kiinnostuneita televisiosarjoista ja niiden henkilöhahmoista, mutta heiltä lipsahtaa ohi se, että elävät koko ajan ihmisen kanssa, jolla on todellinen elämä ja vuosikymmenten tarinat, ja kaikki menneet sukulaiset ja tutut, joiden arvot ja elämänkatsomukset, pelot ja estot, vahvuudet ja lankeemukset, salaisuudet ja avoimuudet ovat monin tavoin läsnä hänessä.
Kun pyydän rakastettuani kertomaan sitä, mitä muistaa kaukaisista ajoista tai katsomme vanhoja valokuvia ja hän puhuu niistä, ja kertoo jutun isovanhemmistaan, ja me keskustelemme siitä, miltä heidän elämänsä näytti, miltä maistui ja mitä he toivoivat jostain yksinkertaisesta asiasta tai koko ihmisyydestäänkin, olemme rakastettuni tarinan äärellä. Se on puhetta ja jutteluita siitä, mistä hän tuli. Eikä se ole vain menneisyyttä, vaan tätä hetkeä, siinä kuinka hän nyt hahmottaa ja ajattelee ja kokee kaukaisista ajoista. Kun kuuntelen, näen hänen kauttaan taaksepäin maailmaan, joka tulee minulle läheisemmäksi ja arvokkaammaksi, mitä useammin hän minut sinne vie.
Tavallaan menneisyyden saa sittenkin lahjaksi toiselta, maisemana, jota toinen kuvailee ja piirtää toisen silmien eteen ja jota yhdessä katsellaan.
Olisinpa nähnyt hänen mummonsa ajamassa polkupyöräänsä mäkisellä tiellä.
Minä en ollut soraisella penkereellä, enkä kuullut renkaiden rahisevan, kun hän meni ohi. Mutta seuraan rakastettuani, kun kävelemme sillä tiellä ja hän kertoo jutun, ja ajan monet laskokset ovat läsnä yhtaikaa tarinassa sekä eletyssä todellisuudessa.
Olisimmepa istuneet minun mummoni keittiössä, kun hän lieden äärellä paistaa muikkuja. Hänellä oli tummat, eloisat silmät ja vahvat piirteet. Muistan kaikenlaista, teekupeista kellon ääneen ja sen, miltä kylmiössä tuoksui, ja miltä autotallissa, millaista oli juosta nurmikonreunoja pitkin rantaan uimaan, ja miten mummo katsoi meitä. Miten mummo ja ukki aina tulivat katsomaan, kun ajoimme pitkän matkan jälkeen pihaan. Koetan viedä rakastettuni sinne, nousemaan autosta ja venyttelemään kanssani. Ja sitten kerron isovanhemmista ja heidän rakkaudestaan ja niistä tarinoista, jotka synnyttivät äitini ja isäni.
Kun rakastuu toiseen, haluaa jakaa elämänsä. Todella koko elämän. Niin pitkälle kuin kertomuksen valo ulottuu.