Pakko päästää irti

Muistan vieläkin sen tuhinan ja ihanan vauvan tuoksun kun esikoisemme syntyi ja sain pidellä häntä kainalossani.

Luulin hajoavani siihen rakkauden määrään mitä sisälläni tunsin tuota pientä punakasvoista nyyttiä kohtaan. Miten pystyisin suojelemaa, varjelemaan ja kasvattamaan tämän ihmistaimen aikuiseksi särkemättä hänessä mitään. Ja sama tunne ja ihanuus, rakkauspakahtuminen, toistui jokaisen lapsemme syntymän kohdalla. Ja samat ahdistavat kysymykset nousivat mieleen: miten tästä selvitään ehjin nahoin? No, arki tuli tupaan aika nopeasti ja vei mennessään. Vuodet kuluivat, lapset varttuivat ja näyttivät kasvavan ihan niin kuin kaikki muutkin ihmiset.

Sitten tuli se päivä, jota toisaalta odotin ja toisaalta pelkäsin: ensimmäinen lapsistamme halusi muuttaa pois kotoa opiskelupaikan perässä. Asuntoa etsittiin, tavaroita pakattiin ja lopulta muutettiin. Kaikki järjestyi hyvin. Ja sinne se sitten jäi, innostuneena onnea tulvillaan, uuden elämän kynnyksellä.

No tämänhän meni helposti, vai menikö? Mielessäni alkoi pyöriä epäilyksiä. Muistaakohan se syödä? Riittääköhän sillä rahat? Osaakohan se huolehtia itsestään? Näitä huolia ja murheita riitti äidin päässä. Kännykkä kuumana soittelin perään vain huomatakseni, että minä olin jonon viimeinen, jolle vastattiin. Ja otinko tämän aikuisen rauhallisesti, ymmärtäen, että nuori tarvitsee nyt aikaa ja tilaa muodostaakseen oman elämän alun? No en ottanut!

Sama rääkki tapahtui jokaisen lapsemme kohdalla. Päätä piti hakata seinään aika monta kertaa ennen kuin tajusin, että minun kasvatustehtäväni oli nyt ihan oikeasti päättynyt. Kotimme hiljeni. Tyhjyyden tunne oli vaikea kestää. Kyyneleet valuivat pitkin kasvoja aikansa. Irti oli vaan päästettävä ja luotettava siihen, että elämä kantaa ja kasvattaa, itseasiassa jokaista meitä, omalla tavallaan ja tahdillaan.

Kovin vaikeaa oli hellittää otettaan rakkaista ja tärkeistä ihmisistä. Niin sen on kuitenkin mentävä. On pakko päästää irti, jotta elämä saa jatkua. Kotiovi on edelleen auki: siitä saa tulla ja mennä. Siellä me vanhukset olemme, syli ja sydän valmiina, teidän nuorten suruille, iloille ja kaikille elämänne asioille.

Sama rakkauspakahtuminen minua vaivaa edelleen kun lapsiani (minulle lapsia aina vaan) ajattelen. Näin on kuitenkin hyvä. Enkelin siipien havinaa teidän matkallenne varmuudeksi toivotan!   Nyt me vanhemmat tassuttelemme hiljaisessa kodissamme kahdestaan. Tähän muuten tottuu todella nopeasti. Ja ei ne nuoret ole mihinkään hävinneet. Tämän tästä käyvät täällä meillä, jos ei muuta niin autoa lainaamassa (tämän takia muuten kannattaa just omistaa auto, heh) ja jääkaapin sisältöä tutkimassa. Samalla saan nopeasti kuulumiset tentattua.

Kevät on jo ovella ja pian kesäkin saapuu. Rakkautta ilmassa?  Minä ja mieheni voidaan lentää taas kuin nuoripari konsanaan. 

Näin sen täytyy mennä. Elämä jatkuu, muuttaa vaan muotoaan ja me vanhemmat sopeudumme uusiin vaiheisiin. 

Iloitaan jokaisesta vaiheesta! Tai ainakin yritetään 😉

t. Paula Enckell