Itsenäinen toipilas
Toipilaana ollessa yksin elävän itsenäisyys kohtaa tarvitsevuuden. Tuo kohtaaminen voi joskus muuttua hiljaa ylle hiipiväksi hetkelliseksi yksinäisyyden tunteeksi.
Minulta kysyttiin, että onko minulla joku, joka voisi hakea minut eilen tehdyn päiväkirurgisen operaation jälkeen sairaalasta sekä olla kanssani seuraavaan aamuun. Hetken tuo kysymys muistutti minua siitä, ettei minulla ole ketään, jota automaattisesti kysyä. Se muistutti minua siitä, ettei minulla ole ketään, joka muutenkin kohtaisi minut päiväni jälkeen ja jäisi viereeni nukkumaan. Hetken se muistutti, että minä olen yksin.
Joitain vuosia sitten puolestaan kannoin muovipusseja ja pesuvateja makuhuoneen, kylppärin ja roskatoksen välillä läpi yön, sillloisen tyttöystäväni potiessa rajua vatsatautia. Pidin huolta, hoivasin ja siivoilin. Yhdessä hetkessä pysähdyin. Pysähdyin miettimään, että miten siitä kaikesta olisi pärjännyt jos sairastaisi yksin. Mitä voisi tehdä, kun vati täytyisi tyhjentää, mutta voimat eivät riitä nousemaan sängyltä? Siihen mielikuvaan konkretisoitui minulle totaalinen yksin jääminen.
Minä tarvitsen, mutta olen yksin. Sitä minä noissa tilanteissa mietin. Kuinka apu, tuki, turva ja läheisyys ovatkin pienen matkan, kysymysten sekä sopimisten päässä, eivätkä siinä aivan vieressä ja valmiina. Ja se ajatus muuttui hiljaa ylle hiipiväksi yksinäisyyden tunteeksi.
Todellisuudessa tiedän, että selviäisin kyllä yksin sairastetusta vatsataudistakin. Aivan kuten tiesin senkin, että kyllähän minulla on elämässäni moniakin ihmisiä, jotka voisivat tulla hakemaan minut sairaalasta ja olemaan seuranani seuraavan yön. Tiedän etten minä oikeasti ole täysin yksin.
Toipilaana ollessa annan keholleni tilaa ja aikaa kukistaa bakteerit tai korjata vauriot. Samoin minun tulee antaa tilaa hiljaa ylleni hiipivälle yksinäisyyden tunteelle. Antaa sen tulla nähdyksi ja huomatuksi ja sitten hitaasti muistaa, etten ole yksin ja, että pärjään ja viihdyn itsekseni. Muistaa, ettei itsenäisen tarvitse olla yksinäinen, toipilaanakaan.