Onnen täyttymyksen salaisuus

Muutama päivä sitten koin taas onnen täyttymyksen tunteen. Se on sellainen erityinen hetki, jossa tuntuu lähinnä siltä, kuin astia, joka minä olen, täyttyisi kukkuroilleen onnellisuudesta. Melkein voisin väittää aistivani sisältäni jotain samanlaista kuin pullon täyttyessä vesihanan alla: pinnan kohotessa kuuluu lopuksi se mukava sssssshshshshshhshshshshshshsUPP!

Täyttymys!

Ensimmäisellä kerralla sillä tavalla kävi yhtenä sunnuntaiaamupäivänä rakastettuni asunnossa. Hän taisi ohimennen kastella viherkasveja ikkunan edessä, minä lepäilin sängyllä ja katselin, ulkona ja sisällä oli valoisaa. Silloin se tunne tuntui. Minä sanoin, että ”oho, tiedätkö, koin juuri onnen täyttymyksen.” Häntä taisi hymyilyttää. Minä koetin selittää, mitä tarkoitin, ja hän kutsui minua hyvin lempeällä hellittelynimellä.

Sittemmin sitä on sattunut uudestaan ja uudestaan eri paikoissa ja eri aikoina. Aika kiinnostavaa on, missä ne useimmiten tuntuvat: yleensä on tyvenessä hetkessä kaiken muun keskellä.

Tapahtuu kai jotenkin niin, että kaikenlaiset äärimmäiset ihanuuden hetket ja romanttiset huippujutut käsikkäin korkeissa maisemissa, liekehtivän auringon laskiessa ja vihreiden papukaijojen liidellessä kauniin kaupungin taivaalla, kertyvät arkisen yhdessä olemisen ja kaiken siinä toteutuvan hauskuuden ja leikin ja toisen ihailemisen ja käsikkäin oleminen kanssa yhteen. Onnellisuutta kasautuu enemmän kuin osaa pitää lukuakaan.

Se on siis kaikkien ekstaasien ja ilon säväysten ja säväreiden kokonaisuuden yhteistuntemus. Onnellisia asioita ja hetkiä kertyy ja kertyy. Jonain sellaisena hiljaisena hetkenä, jota mikään ei häiritse, ne voivat tuntua kaikella voimallaan.

Siksipä hyvin tärkeitä ovat aamut ja päivät, jotka saa viettää aivan rauhassa ja kahden kesken. Kun ei ole mitään muuta häiritsemässä, ja saa seurailla rakastettuaan läheltä, voi vain aistia. Voi käydä niin, että itse muuttuu suorastaan onnellisuuden aistimeksi, ja silloin sen tuntee: tässä on onnen täyttymys.

Juuri sillä tavalla olin juuri tuossa viime viikolla viettänyt omistautuneita ja rauhaisia päiviä rakastettuni kanssa. Ja oli aamu ja hän lepäsi vieressäni. Ajattelin, että maailman kaunein. Maailman ihanin. Maailman suloisin. Olen niin onnellinen, repeän aivan! Seurailin hänen kasvojaan läheltä. Oli niin rauhallista. Ja onnen täyttymys.

Täyttymys ei tarkoita, ettei enempää mahtuisi. Astia alkaa täyttymään välittömästi uudelleen. Onnellisuuden tulvinnasta ei saa tarpeekseen. Ihmeeksi sitä voi sanoa, ja nautiskeluksi, elämän nautinnoksi rakastetun kanssa! Hyväksi elämäksi.

Minusta on parisuhteelle hyvin tärkeää keskittyä tunnustelemaan juuri sitä onnellisuutta, jota toisen kanssa rakastamisesta saa. Olen oivaltanut, että minun pitää etsiä hyvää, tehdä hyvää, tarttua iloon, näyttää se ja kutsua rakastettuni riemuitsemaan yhdessä.

Kaksi asiaa, joita siis pitää olla, jotta onnen täyttymys: ekaksi onnellisuuden havaitsemista, viljelemistä ja kasvattamista. Tokaksi rauhallista antautunutta yhteistä aikaa tuntea sen vaikutuksia itsessä.

Tänään sattumoisin luin uutisenkin tutkimuksista, joiden mukaan pariskuntien pitkäkestoisen onnellisuuden reseptiksi valikoituu erityisesti ystävällisyyden ja kaikenlaisen hyvän jakaminen toiselle, sen vastaanottaminen ja siihen tarttuminen täysin sydämin. Noihin tuloksiin minun tuntuu hyvin helpolta samaistua.

Hyvä kasvattaa hyvää. Ja onnellisuuden ylenpalttisuus on hyvästä. Ylenpalttinen, kohiseva, tulviva onni!

Pitää antaa itsensä tulla läpimäräksi onnellisuuden kylvyssä ja kutsua toinen siihen mukaan. Sitten kun laittaa toiselle kahvia ja vie sen kylppäriin, missä hän kuivaa hiuksiaan, voi itse pysähtyä ovensuuhun, katsella ja oikein tuntea onnellisuuden aaltoilevan, nyt sisällään. Ja sen, kuinka hyvää se tosiaan tekee.