Sisäisestä klonkusta eli häpeästä

Sinkkuus – tai ehkä ennemminkin koko elämän jatkunut parisuhteettomuus – aiheuttaa minussa monenlaisia tunteita. Ajattelin, että otan jokaisessa blogitekstissäni yhden tunteen käsittelyyn. En tiedä, missä vaiheessa olen ammentanut itseni tunteista tyhjiin, mutta epäilen, että useamman kuukauden mittainen matka on edessäni… Voi myös olla, että tämä tuntuu liialliselta ja vaihdan kesken matkan kepeisiin höpsötyksiin. Viime viikolla puhuin kiitollisuudesta, tämän viikon tunne on häpeä. Häpeästä on kirjoitettu tässä blogissa aiemmin ainakin täällä ja täällä.

Tuure Kilpeläinen laulaa häpeästä näin: “Voin hävetä riittämättömyyttä, rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta.” Minä sanoitan häpeäni johtuvan kelpaamattomuuden tunteesta. Ajatus, että oma sinkkuus johtuu siitä, että ei ole kelvannut kenellekään on päiväminäni mielestä todella typerä. En ajattele kenestäkään toisesta ihmisestä niin. Tiedän, että on älytöntä ajatella sillä tavalla itsestänikään. Tiedän, että voisin olla parisuhteessa, jos haluaisin pelkästään parisuhteen enkä nimenomaan hyvää parisuhdetta.

Vaikka järkevä ja itsevarma minäni kykenee tukahduttamaan häpeän tunteen, on sisälläni olemassa myös rakkauden kaipuussaan hytisevä pieni olento, joka on varma, ettei kukaan koskaan halua häntä. Vuorotellen säälin ja inhoan tuota tarvitsevaa raukkaa. Se, tai siis minä (en melkein kestä ajatella “sitä” osana itseäni) tarvitsen, haluan, kaipaan ja ikävoin toista ihmistä, mutta tuota merkittävää toista ei ole. On sietämätöntä olla vuosikausia tarvitseva, jos tarvitsevuuteen ei vastata. Se on – hävettävää.

Häpeän kokemus syntyy usein varhaislapsuudessa. Kun lapsen nähdyksi tulemisen tarpeeseen ei vastata, hän oppii häpeämään itseään. Tuo sama vastasyntynyt on meidän jokaisen sisällä. Häpeän tunne johdattaa aina uudestaan pienen ihmisen luokse, ensimmäisiin vuorovaikutussuhteisiin, pois käännettyihin katseisiin ja yksinäisiin itkuihin. Kokemukseni mukaan syvät ystävyyssuhteet voivat korjata tuota vauriota. Myös lasten hoitaminen on ollut itselleni hoitava prosessi, lasta hoivatessa olen hoivannut omaa sisäistä lastani.

En tiedä onko väärin odottaa parisuhteelta jotain samantapaista. Odotan silti. Monet asiantuntijat sanovat, että itseään täytyy rakastaa ensin ja että itsensä rakastaminen on avain siihen, että saa muiltakin rakkautta. Minä sanon, että se on perseestä. On väsyttävää ja mahdotonta ammentaa rakkautta loputtomiin itsestään. En tietenkään ajattele, että kumppanin tulisi olla terapeuttini, joka korjaa tai pelastaa minut. Se prosessi on jo käyty. Odotan, että tulisi ihminen, jolle voisin näyttää ruman ja iljettävän häpeäni kokonaan. Odotan, että joku luottaisi minuun niin, että näyttäisi oman häpeänsä. Odotan, että tuo merkittävä toinen katsoisi rakastaen ilmeisen rakastettavan puoleni lisäksi myös säälittävää, inhottavaa, tutisevaa klonkkuani. Ehkä minäkin sitten osaisin katsoa sitä, itseäni, samoin.

Häpeää

Jokainen lapsi on viaton ja puhdas syntyessään

katseessa viisasta ikuisuuden pölyä.

Vain hetken on ihminen liaton

kunnes rypee jo virheissään.

Hyi häpeä, häpeä, häpeä,

etkö jo älyä!

Minä kätkin sen häpeän piiloon enkä kertonut kellekään

muina miehinä jatkoin taakkani kanssa vain matkaa.

Se sydämessä hiljaa paisui

kuin kiljutynnyri mäskeissään.

sienirihmaston lailla se kasvatti lisää häpeää.

Ja sieltä tihkuu häpeää, häpeää, kipeää häpeää,

joka estää vapautumasta ja pitää kaiken sisällään.

Voi tätä häpeää, häpeää, häpeää, häpeää,

joka estää rakastamasta ihmistä itseään.

Mä voin hävetä rumia juuria ja hävetä juurettomuutta

tätä tyhmyyttä, laiskuutta ja saamattomuutta.

Ja köyhyyttä, työttömyyttä, tätä riittämättömyyttä

rumuutta, arvottomuutta ja poikkeavuutta.

Ja ylitseläikkyvää iloa, öisiä sekavia tiloja,

lihan ja viinin himoa, riippuvuutta.

Voin hävetä typeriä sanoja ja niitä paskamaisia tekoja,

itseni vihaamista ja rakastamista.

Voi tätä häpeää,

häpeää, häpeää, häpeää,

tätä ehtaa suomalaista, joka kaiken myrkyttää.

Tätä ikuista häpeää,

häpeää, kipeää häpeää,

joka estää rakastamasta

ennen kaikkea itseään.

Häpeää häpeää häpeää häpeää

häpeää häpeää häpeää häpeää.

“Aatami, kultani, Aatami”, sanoi Eeva,

“nyt mennään piiloon puskaan tätä kauheaa alastomuutta.”

Tuli Jumala polkua vastaan, sanoi “ettette te minua fuskaa!”

Hyvästi paratiisi, tervetuloa häpeä.

Tuure Kilpeläinen