Melkein neljän vuoden retriitti

Minun avioliittoni päättyi vähän yli vuosi sitten virallisesti, mutta mieheni muutti yhteisestä kodistamme yhteispäätöksellä kolme ja puoli vuotta sitten. Muistan hyvin sen tunteen, kun mies lähti ovesta urheilukassinsa kanssa ja jäin tuijottamaan silmät ja sydän tyhjänä johonkin. Muistan hyvin senkin, miten sumussa kuljin sen ensimmäisen syksyn. Päässä pyöri jatkuvasti levy, jolla oli yksi sanoma: ”Minä olen eronnut”. Uudestaan ja uudestaan enkä jollain tavalla yhtään tajunnut, mitä oli tapahtunut.

Minusta tuntuu, etteivät lähelläni olleet ihmisetkään yhtään tajunneet, että olin eronnut ja menin tosi syvällä. Kukaan ei oikein huomioinut tapahtunutta – ehkä apua-huutoni oli liian heikko. Yhden ihmisen muistan sanoneen, että hän on pahoillaan. Kuinka hyvältä ne sanat tuntuivatkaan ja juuri oikeilta. Minäkin olin pahoillani, niin pahoillani, että lakkasin henkisesti elämästä.

Ero oli tietoinen ratkaisu ja hyvä päätös, mutta en olisi osannut odottaa, millaiseen kuoppaan eronnut voi tipahtaa. Jos tällaiseen kuoppaan tipahtaa ”hyvässä” erossa, on kuoppa paljon syvempi silloin, kun erotaan riitaisasti ja vaikeista syistä kuten uskottomuuden vuoksi.

Erosta alkaa jonkinlainen riisumistyö. Avioero järkyttää elämän perustaa ja laittaa koko minä-talon heilumaan. Sinusta riisutaan identiteetti, aviomiehen tai –naisen rooli, se tuttu rooli joka saattoi määrittää isoa osaa olemustasi ja tipahdetaan olotilaan, jossa ei oikein osaa määrittää itseään.

Ero voi viedä taloudellisesti ahtaalle ja joudut ehkä luopumaan kodista, kesämökistä ja monesta muusta asiasta, jotka ovat olleet tärkeä osa elämääsi. Ihmissuhteita menee uusiksi tai ainakin kuviot muokkautuvat. Joku joutuu käymään vuosia kestäviä huoltajuus- ja omaisuuden ositusriitoja. Monella tuntuu tapahtuvan arvojen uudelleenjärjestäytymistä. Oman selviytymisen lisäksi on jatkuva huoli siitä, miten lapset selviytyvät ja kun itse ei oikein jaksa, tulee kaupan päälle vielä lapsia koskeva jäytävä syyllisyydentunne.

Joskus vuosia sitten kun odotin esikoistani ja jännitin tulevaa synnytystä, katselin naisia kaduilla ja mietin, että tuokin on varmaan synnyttänyt ja se on vielä hengissä ja käveleekin ihan normaalisti. Nykyään huomaan katselevani ihmisiä sillä silmällä, että onkohan tuo kokenut avioeron. Että vaikka on kokenut jotain isoa ja mullistavaa, voi kulkea kadulla ihan normaalisti, selviytyneenä.

Hiirenaskelin on tapahtunut toipuminen ja elämään uudelleen suuntautuminen. Ja olen nähnyt samaa toipumista myös muissa eron kokeneissa. Niin se aika vaan tekee tehtävänsä tässäkin lajissa.