Uskalla surra päättynyttä rakkautta

Kuinka kauan saa surra päättynyttä rakkaussuhdetta? Pitääkö erosta toipua? Voiko jäädä loppuelämäkseen leskeksi? Mitä jos ei halua uutta putkeen? Entä jos ei huvita tai jaksa mennä eteenpäin?

Yhteiskunnassamme on luvallista olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni

Suru on siivottu yhteiskunnastamme.  Vallalla on positiivinen ajattelu, jossa suru, ikävä ja kärsimys selitetään pois diagnooseilla ja psykologialla. On luvallista ja trendikästäkin olla keskivaikeasti masentunut, jopa toipuva päihdeongelmainen, mutta suruun ei saa jäädä kiinni. Sureva ihminen saa masennusdiagnoosin, lääkityksen ja sairaslomaa. Jos lääke toimii, suru painuu alas eikä tunnu juuri miltään. Ihmistä kehotetaan ja autetaan korjaamaan asennetta. Ei saa takertua ihmisiin.

Parisuhteen päättyessä eroon tai kuolemaan, ystävät ja läheiset tulevat yleensä tueksi: ”Voit soittaa milloin vaan”, ”Sano voinko auttaa?”, ”Pärjäätkö itseksesi?”. Näin jatkuu jonkin aikaa, kunnes he alkavat tulla kärsimättömiksi ja kysymykset vaihtuvat toisiksi: ”Olisiko jo hyvä mennä eteenpäin?”, ”Onko ollut ketään kiinnostavia, uusia tuttavuuksia?” ,”Auttaisiko laastarisuhde?” He sanovat, että pitäisi jalkautua ihmisten pariin: ”Kukaan ei tule hakemaan sinua kotoa”, ”Sinua vaivaa pitkittynyt suru”, ”Sinun pitäisi varmaan mennä terapiaan”.

Ihmiset kertovat joskus, että olisi jopa helpompaa, jos parisuhde olisi päättynyt puolison kuolemaan, eikä eroon. Ennen leski oli titteli, joka antoi luvan olla rauhassa sureva, puolisonsa menettänyt. Surua kannettiin vuositolkulla mukana leskenvaatteissa. Kukaan ei ollut huolissaan seksielämäsi tilasta.  Ei tarvinnut tuntea olevansa elämästä sivussa, jos ei juossut nettitreffeillä rakkautta metsästämässä.

Uudella rakkaudella ei voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta

Uusi rakkaus löytyi. ”Ihan mahtavaa!” ”Onneksi olkoon”. Facebookin seinä täyttyy onnitteluista. Elämä voittaa: ”Olen ansainnut tämän onnen”. Uudella rakkaudella ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois entisen parisuhteen päättymiseen liittyvää surua ja kaipausta. Alas painettu suru jää meihin. Se räjähtää uusperheen riidoiksi ja vihaisuudeksi entisiä sekä nykyisiä puolisoita kohtaan. Se näkyy kyvyttömyytenä olla ihmissuhteissaan läsnä ja päästää lähelle. Se verhoutuu vihaksi itseään kohtaan. Tällöin lakkaamme pitämästä itsestämme huolta. Suru muuttuu väsymykseksi, sekä kivuiksi kehossa, joka sitä joutuu kantamaan. Se kietoutuu rasvaksi ympärillemme, jonka pehmeän peiton suojaan piiloudumme. Me piiskaamme surua hiljaiseksi rankalla urheilulla. Suru tuntuu merkityksettömyyden, ilottomuuden ja ahdistuksen tunteina, joita laimennamme päihteillä ja joita pakenemme viihteeseen sekä tyhjään toimintaan.

Alas painettu suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi

Suru saa muotoja, joita emme edes tunnista suruksi. Siksi emme osaa puhua siitä, vaan kuvailemme oireitamme. Kenelle sitä paitsi voimme surusta ja ikävästämme puhua? Ystävät kyllästyvät aika pian kuuntelemaan samoja tarinoita yhä uudelleen. He yrittävät reipastaa meitä vetoamalla siihen, että menetetty kumppani ei välttämättä ollut kaikelta osin niin hyvä tyyppi. ”Löydät paremman”. Uudelle puolisolle surusta ja ikävästä on turha hiiskua. Siitä tulee väärinymmärrystä ja riitaa. Terapeutti jaksaa kuunnella vähän paremmin, psykologiset teoriat suojanaan. Taipuuko suru aina kriisin vaiheteorian muotoiseksi? Shokkivaihe, reaktiovaihe, käsittelyvaihe ja lopulta uudelleen suuntautumisen vaihe. Entä jos ei pysty tai halua suuntautua uuteen? Hyväksymme yhteiskunnassamme yksinelämisen, joka on ihmisen voimissaan tekemä valinta. Meidän on kuitenkin vaikea hyväksyä yksinjäämistä, joka on seurausta hävitystä ihmissuhdetaistelusta.

Suru on aliarvostettu, väärinymmärretty ja turhaan pelätty tunne. Kun sitä riittävän pitkään uskaltaa katsoa silmiin, niin kenties se lopulta väistää. Suru on auttamattoman hidas. Sitä pitää kantaa mukanaan pitkiäkin matkoja. Joskus se ei suostu millään siirtymään sivuun, muuttamaan pois, niin että olisi tilaa uudelle ihmiselle. Silloin surun ja ikävän kanssa täytyy opetella asumaan ja elämään, ehkä koira tai pari kissaa seuranaan, toivottavasti yhä ystäviä ympärillä.

Hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää. Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä

Entä jos suostuisimme siihen, että hyvä elämä ei aina tarkoita parisuhdetta, eikä edellytä seksielämää? Hyvä elämä ei välttämättä edes ole sama kuin onnellinen elämä. Aika outo ja vapauttavakin ajatus, että ei olisikaan ihan pakko olla parisuhteessa tai onnellinen, jos ei osaa, halua tai pysty.

 

Terveisin, perheneuvoja Helena

 

Tämä blogi sain inspiraationsa elokuvasta Return to Mountauk (2017) sekä perheneuvoja-kollegoiden Terhi Ketola-Huttusen ja Heli Pruukin kirjasta: Vihainen nainen. Hyvä, paha aggressio (Kirjapaja 2018)