Tunnistatko yleisen parisuhdeharhan? Ehkä se valtaa jokaisen joskus?

Automatkan ajankuluksi keräiltiin listaa Kauheimmat rakkauslaulut. Äänivyöry kerääntyi vanhalle iskelmälle, jossa laulaja kieltää vahvoin sanankääntein kumppaniaan muuttumasta. “Ole sellainen vain, jonka nähdä mä sain. Ole muisto mun nuoruudestain.” Laulajamiehen suuhun sijoitettu patologinen vaatimus herättää naurun ja raivon sekaisia tuntemuksia. Pitäisikö rakastettu muumioida suhdemuseoon ainoana elämäntehtävänään pönkittää kumppanin ikuisen nuoruuden illuusiota? “Älä koskaan muutu!” on parisuhdeharha pahimmasta päästä. 

Kun säälin ja ylemmyydentunnon värittämä naurunremakka laantuu, koittaa peiliin katsomisen hetki.Enkö itse koskaan kuvittele, että kumppani on olemassa minua varten – jopa pääasiassa ja pelkästään minua varten, vastuussa tarpeitteni täytämisestä? – Vaikka välillä siltä tuntuisikin, olen tietysti riittävän pintafiksu jättämään tämän tosiasian ääneen sanomatta.

On helppoa  puhua aikuisesti kahden ihmisen tasavertaisesta, vastavuoroisesta ja tilaa antavasta suhteesta, mutta puhuuko silloin vain järjen ääni ulkoaopitusti sitä, mitä sen kuuluu sanoa? 

“Älä koskaan muutu!” on parisuhdeharha pahimmasta päästä.

Suhteessa eläminen on sikäli kiusallista, että toisen kanssa joutuu kohtaamaan omat jumittumansa ja keskeneräisyytensä. Laulun sanoittajan tavoin voisin kaivata suhteen alkuaikoja, jolloin toinen aina hymyili ja vastasi kaikkeen kyllä. Ehkä olin itsekin joskus sellainen kumppani toiselle.

On varmaa, että yksilöt ja sitä myötä heidän suhteensa muuttuvat. Voimme vain valita hallitun ja hallitsemattoman muutoksen välillä. Avain tähän on vuorovaikutus.

Tunteet tulevat ja menevät.  Niitä on lupa ilmaista sanoin ja teoin, kunhan niiden ei anneta johtaa manipuloivaan käytökseen, jossa toisen ihmisen rooli typistyy kumppanin tarpeiden täyttäjäksi. Tunteiden ilmaisemisessa taide on vahva väline. Ehkä laulajan esittämä illuusio kumppanin samana pysymisestä toimiikin yhteisenä fantasiana, jonka siivin vakiintuneet kumppanit voivat palata suhteensa alkuaikojen tunnelmaan. Silloin näennäinen esinellistäminen toimiikin yhteisenä leikkinä?

Voimme vain valita hallitun ja hallitsemattoman muutoksen välillä.

“Ole sellainen vaan, että taas uudestaan oman nuoruutein takaisin saan”, laulun kertojaminä myöntää avoimesti. Onkohan se kutsua yhteiseen leikkiin vai tarvetta pönkittää itsetuntoaan toisen kustannuksella? Luulen, että kyseisen sanoituksen kirjoittamisaikoina tällaisia kysymyksiä ei suuremmin mietitty.

Onkin  minulta epäreilua arvioida vuosikymmenten takaista lyriikkaa #metoo -aikakauden kriteereillä. Menneisyys omine asenteineen on nostalgiaa. Miltähän meidän aikamme rakkauslaulut kuulostavat tulevien sukupolvien korvissa?

Suhdemietteissä

Päivi