Suurperhe – perhe, jossa kukaan ei ole liikaa

Junassa eräs lapsiperhe kävi keskustelua. Lapsi kertoi, että haluaisi
Lappiin. Isä totesi: ”Ei se nyt käy. Meitä on liikaa”. Tällä hän
tarkoitti sitä, että suurella ja ihastuttavalla perheellä ei ollut varaa
matkustaa niin kauas.

Iso perhe herkästi erottuu niin kaupassa kuin kylillä. Kukaan ei voi
kuitenkaan valita perhettä johon syntyy. Lapset kysyivät äidiltään:
Miksi meillä on niin paljon lapsia? Äiti vastasi, että maailmassa on
monenlaisia perheitä, isoja ja pieniä, köyhiä ja rikkaita: “Tuntuuko
kenestäkään teistä lapsista [heitä oli 12], että olisi itse liikaa tässä
perheessä?” Lapset vastasivat, ettei kukaan ole liikaa. On tärkeää, että
jokainen lapsi saa kokea itsensä joka päivä tärkeäksi omassa
perheessään.

On tärkeää, että jokainen lapsi saa kokea itsensä joka päivä tärkeäksi omassa
perheessään.

Biologisesti naiselle paras aika saada ensimmäinen lapsi on noin 20-
24-vuotta. Hyvä vanhemmuus edellyttää kuitenkin resursseja, joita ei aina
20-vuotiaalla tai vähän vanhemmalla on. Jos lapsen vanhemmat
ovat nuoria, heillä on yleensä vähän koulutusta, alhaiset tulot (ja
tulo-odotukset) sekä tietysti niukasti elämänkokemusta. Nämä tekijät
heikentävät hyvän vanhemmuuden edellytyksiä. Nuoret vanhemmat joutuvat koville.

Jokaisessa perheessä – niin suuressa kuin pienessä – koetaan ajoittain
neuvottomuutta, kun eteen tulee uusia ja vaikeita tilanteita. Riittävän
hyvän perheen kriteerit eivät ole lapsiluku tai mitkään ulkonaiset
tunnusmerkit. Rakkaus, turvallisuus, riittävät rajat ja halu toimia
yhteiseksi parhaaksi voivat löytyä myös perheestä, jossa on vain yksi
vanhempi.

Ison perheen arjessa on keskityttävä olennaiseen: jaksamiseen ja siihen,
että kodin ilmapiiri säilyy turvallisena. Perheen ulkopuolelta tarvitaan
käytännön apua ja sparrausta.

Ison perheen arjessa on keskityttävä olennaiseen: jaksamiseen ja siihen,
että kodin ilmapiiri säilyy turvallisena.

Kaikkein suurimmissa perheissä lapsiluvun taustalla on usein vahva
uskonnollinen vakaumus. Omakohtainen usko on voimavara ja perustus
kodille. Avioliittoa pidetään tällöin yhteisenä työmatkana halki elämän.
Näissä perheissä voi olla alaikäisiä lapsia jopa 40 vuotta. Vanhemmuutta
on tällöin kestävyyslaji, missä itsestä ja puolisosta huolehtiminen ovat
elinehtoja. Muutoin vanhemmuuden “näkökyky” katoaa.

Vaikeissa tilanteissa omat neuvot eivät aina riitä. Ajatus perheestä
lahjana hukkuu kuormien ja vaatimusten alle. Joskus voi avun hakemisen
esteeksi tulla ajatus, ettei niin sanottu “epäuskoinen” auttaja ymmärrä
uskovan perheen ongelmia. Erilainen uskonnäkemys tai sen uskon puute
eivät olet esteitä henkisen tai diakonisen avun antamiselle. Vakavan
uupumisen ja masennuksen hoidossa tarvitaan aina ammattiapua.

terveisin
Kirsi
perheneuvoja, psykoterapeutti