Pettymys kaipaa kaverikseen lohdutusta
Menneisyydestä nousee vahva muistikuva. Napero huutaa toppahaalarissaan ja Kuoma-saappaissaan karkkihyllyn edessä: ”Äääiiitii, kalkkipuuussiii! Haluu! Valmasti ostaaaat!” ”Ei äiti nyt osta.” Sekä lapsella että äidillä on hiki otsalla. Äidillä hiki on isompi. Äiti on vähällä luovuttaa. Napero ei.
Sama napero on alakoulun kolmannella luokalla. Hän kysyy vihaisena äidiltään miksei hän saa olla ihan tavallinen lapsi, samanlainen kuin muut lapset. Siis miksei hän saa läpikorviksia ja katsoa Salkkareita. ”Miksi mulla on tollaset vanhemmat?”
Sanotaan, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsillemme pettymyksiä. Ihan siitä yksinkertaisesta syystä, että pettymykset kuuluvat elämään ja jos niiden kanssa tekee tuttavuutta vasta myöhemmin elämässä, voi todellakin tulla äitiä ja isää ikävä.
Sanotaan, että meidän vanhempien tärkein tehtävä on tuottaa lapsillemme pettymyksiä.
Pettymysten kanssa toimeen tulemisen ”harjoittelu” olisi hyvä siis aloittaa varhain. Ihan kuten muidenkin tärkeiden elämäntaitojen. Miten siedetään sitä, että asiat eivät aina menekään toivotulla tavalla. Että aina ei saakaan kaikkea sitä mitä haluaa. Että unelmat eivät toteudukaan tai että niistä joutuu luopumaan.
Liian usein kuitenkin unohdetaan, että pettymys, niin tärkeä kuin kokemuksena onkin, kaipaa aina harjoituskaverikseen lohdutusta. Pettymys voi olla musertava – vielä musertavampi se on yksin koettuna, paljon vähemmän musertava jaettuna.
Pettymys, niin tärkeä kuin kokemuksena onkin, kaipaa aina harjoituskaverikseen lohdutusta.
Pettyneen kohtaaminen on sekin taitolaji. Toisinaan pettymykset voivat vaikuttaa ulkopuolisesta pikkujutulta. Miten se nyt noin vahvasti reagoi? Oliko tämä nyt noin iso juttu? Toisen ihmisen, lapsen tai aikuisen, pettymystä (kuten muitakaan tunteita) ei saisi koskaan vähätellä. Vähättely lisää toivottomuuden tunnetta ja yksin jäämisen kokemusta.
Lohdutuksesta voi tehdä haasteellista myös se, että pettymys näkyy ja tuntuu meissä niin eri tavoin. Jotkut tuntevat pettymyksen hetkellä surua, avuttomuutta ja lohduttomuutta. Heitä voi olla helpompi lähestyä kuin meitä, jotka reagoimme kiukulla, raivolla ja suuttumuksella. Ja kaikki kuitenkin kaipaavat lohdutusta.
Lohdutus on taitolaji myös siksi, että selviytymiskeinomme ovat niin erilaisia. Mojova potku persauksille höystettynä sanonnoilla ”Kyllä se siitä”, ”Uutta matoa vaan koukkuun”, ”Such is life” toimii joillekin, suurimmalle osalle ehkä ei. Monet meistä kaipaavat pettymyksen kohdatessa läsnäoloa, kosketusta ja tietoisuutta siitä, että toinen ihminen on lähellä. Kuuntelee, kuulee ja ymmärtää. Aina ei tarvita sanoja.
Monet meistä kaipaavat pettymyksen kohdatessa läsnäoloa, kosketusta ja tietoisuutta siitä, että toinen ihminen on lähellä.
Jos voimme luottaa siihen, että elämään väistämättä kuuluvien pettymysten kohdatessa saamme lohdutusta, eivät tulevatkaan pettymykset pelota. Tulee tunne, että kaikesta selvitään. Jakaen jaksetaan.