”Miten hyvin tunnet puolisosi?” Jos tähän kysymykseen antaisi vastauksen, etten juuri tunne häntä, kysyjä voisi kurtistella kulmiansa ja olla huolissaan – sekä suhteen nykytilasta että tulevaisuudesta. Mutta miksi näin oikeastaan on? Miksi pidämme puolison tuntemista niin olennaisen tärkeänä asiana?

Monille kokemus toisen tuntemisesta on hyvin tärkeä jo suhteen alussa. Ei ole mitenkään harvinaista kuulla vastarakastuneen hehkuttavan uutta ihastustaan sanomalla, että ”tuntuu ihan siltä kuin olisimme tunteneet aina”. On syntynyt kokemus sielunkumppanuudesta ja yhteisen todellisuuden jakamisesta, vaikka toinen on oikeasti täysin vieras. Tuppaamme helposti näkemään ihastuksissamme niitä piirteitä ja ominaisuuksia, joita sisimpämme kaipaa ja tarvitsee.     

Toisen tunteminen asettuu mielenkiintoiseen valoon, kun ajattelee sitä, että monien ihmisten omassa itsetuntemuksessa olisi toivomisen varaa. Kuinka hyvin pystymme näkemään elämämme kokonaiskuvan ja ymmärrämme, miksi ajattelemme ja toimimme niin kuin teemme? Erään kyselyn mukaan yleisin kysymys, jonka ihmiset haluisivat esittää Jumalalle tai Korkeammalle voimalle, olisi: ”Kuka minä olen?” Moni kokee siis syvää vierauden tunnetta suhteessa itseensä.  

Jos toista ei tunne ja voi hallita, tämä voi toimia mielikuvissa arvaamattomasti ja se tuntuu pelottavalta.

Entä mitä tapahtuu silloin, kun toisen tuntemisesta tulee vaatimus? Puolisolla ei saa olla omaa sisäistä yksityistä maailmaansa, vaan kaiken pitää olla yhteisesti jaettua ja koettua. Erillisyys näyttäytyy uhkaavana ja turvattomana. Jos toista ei tunne ja voi hallita, tämä voi toimia mielikuvissa arvaamattomasti ja se tuntuu pelottavalta. Tällaisessa tilanteessa on vaarana puolison alistaminen ja pakottaminen johonkin, mihin hän ei välttämättä ole valmis. Pahimmillaan suhteessa voi olla henkistä ja fyysistä  väkivaltaa.

Oman haasteensa itsensä ja toisen tuntemiselle aiheuttaa se, että ihminen muuttuu omien kokemustensa ja elämän myötä koko ajan. Ei ole lainkaan harvinaista, että yllättävä ja sattumavarainen tapahtuma muuttaa ihmisen tapaa hahmottaa elämäänsä jopa radikaalisti. Kirjailija Mika Waltarin mukaan muutos on siunaus, sillä kauheinta, mitä ihmiselle voisi tapahtua olisi, että hänen hautakivessään lukisi: ”Hän säilytti uskollisuutensa nuoruutensa ihanteille läpi elämänsä”. Pitkissä ihmissuhteissa ei kannata kuvitella, että toinen on sama nyt ja viiden vuoden päästä. Pariterapiassa moni kuulee ensimäistä kertaa vuosiin, mitä puolison mielessä liikkuu ja hämmästyy.

Onko vierauden tunnetta suhteessa puolisoon edes syytä yrittää poistaa? Olisiko mahdollista hyväksyä, että kahden ihmisen välillä säilyy mysteeri? Riittääkö, että haluaa kuunnella, mitä toinen kertoo kokemuksistaan avoimin mielin ja kunnioittavaan sävyyn? Mikään ei ole niin latistavaa kuin kuulla, että ”luen sinua kuin avointa kirjaa” tai kertoa toiselle kriittiseen sävyyn, että ”tiedän kyllä, mitä aiot tehdä ja sanoa”.  Voisiko tuntemisen sijasta painottaa jatkuvaa uteliaisuutta ja kommunikaatiotaitoja, kykyä keskustella? Samalla suhtautuisimme toisiimme myötätunnolla, koska parisuhteessa yritämme väistämättä tavoittaa toisiamme vaillinaisella ja keskeneräisellä tavallamme.

Aina emme millään voi ymmärtää ja välillemme jää etäisyys. Kokisimme silti syvästi, että meitä on kaksi, Sinä ja Minä, mutta rakkautemme katsoo yhteiseen suuntaan.