Oli vaikea ymmärtää, mitä Aava sanoi. Tai paljonko kello oli. Sara huomasi tuntevansa kuin unessa pudotessa, silloin kun lähtee hätkähtäen alaspäin. Tästä ei vaan voinut herätä. Kun kukat oli laskettu isän haudalle, suru oli avannut sisälle kuilun. Se ei pelkästään vetänyt läheistä pois, vaan sekoitti ajan ja paikan, vyörytti kuvia ja tunteita koko elämän voimalla. 

Kyllä se tästä, parkkipaikka on tuolla, käännyn vasemmalle. Hän laski omaa tiheää hengitystään kuin ikkunassa odottava lapsi. Siis sekin tunne mukana: pettymyksen sekainen yksinäisyys, pöydälle levitetyt värit ja paperit iltapäivän harmaassa valossa, kun kukaan ei tullut vaikka kello mittasi jo myöhästymistä. Itku kysyi kurkussa, onko minut unohdettu.

Ristiriitaista oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut.

Aava juoksi veljensä luo. Uittivat kukkalaitteesta irronnutta neilikkaa lätäkössä. Ja nauroivat, kutsuivat sillä hetkeksi tähän hetkeen. Ihan kuin isä ovesta tultuaan, valmiina hupsuttelemalla pyyhkimään huolet heiltä toisilta. Rakkautta ja luottamusta Sara mietti. Isänsä lapsena hän tiesi ensimmäisen olleen totta vaikka toinen joskus olikin joutunut koetukseen. Ihmekö se, jos surun kuilussa kulki monenlaista. Se kutsui kauneimpiin muistoihin ja painajaismaisiin pelkoihin:  pysytkö varmasti vieressäni? Ristiriitainen oli ollut elämäkin, nyt yhdeltä osalta valmiiksi tullut. Muistot varmaan järjestyvät uudelleen.

Juuri nyt riittää, että hengittää, että uskaltaa olla kuin unessa. Ehkä surussa on kuin unessa, ehkä se on unta enemmän kuin totta. Ajatella ehtii myöhemmin, mietti rationaalinen Sara, Nyt vielä etsin isää tästä joukosta ja palelen kummallisesti sisältä päin. Tulisi aika muistella yhteisiä kokemuksia, kuunnella toisia ja oppia elämää pintaa syvemmältä. Eikä tätä voi tietää itsen ulkopuolelta, ei edes siitä hyvästä Mari Pulkkisen tutkimuksesta, jonka Sara oli kuolemaa ennakoiden lukenut isän sairastaessa. (https://www.jalkijaa.fi/).

Ei tällaista voinut elää kuin olemalla alttiina, jossain entisen ja uuden  rajalla. “Soudatko sinä, jos minä kalastan kesällä ukin katiskalla”, kysyi Aava. Tytön silmistä Sara näki yhtäaikaa kaipauksen ja tulevan kesän. “Kyllä soudan”, hän lupasi. Ja ajatus teki haikean hyvää, tuttu järvi välkehti mielessä yhteyttä.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka