Päätin rakastaa, vaikka se sattuu
Italialainen ystävättäreni kysyi hotellilla, että mihin aikaan hän voisi hakea minut illan juhliin. Vastasin, että voin kyllä hyvin kävelläkin. ”Tietenkin voit, olet suomalainen! Mutta mihin aikaan tulen hakemaan?”
Jäin taas kiinni yksin jättäytymisen yrityksestä. Vaikka olin matkustanut puoli vuorokautta ystäväni syntymäpäiville ja tehnyt sitä ennen kaikki tarvittavat järjestelyt työn ja perheen suhteen, en meinannutkaan antautua ihanan ystävän vieraanvaraisuuden varaan. Pelkäsinkö vaivaavani toista? Jääväni velkaa? Tulevani rakastetuksi?
Ystäväni kokemus suomalaisista on rajallinen, mutta se riitti siihen, ettei hän loukkaantunut vastauksestani. Hän jätti sen omaan arvoonsa. Hän haki minut juhliin ja rakasti minua ja muita vieraitaan anteliaasti koko viikonlopun. Unohdin turhat esteeni ja rakkaus sai virrata vapaasti, kauniisti ja iloisesti.
Hankalaksi tilanne muuttuu silloin, kun ihminen kaipaa läheisyyttä, mutta toimiikin etäisyyttä kasvattavalla tavalla
Toiselle antamista ja toiselta vastaanottamista säätelemällä voi säädellä läheisyyttä ja etäisyyttä toiseen. Sekä työssä että kotona olen tämän äärellä päivittäin. Molemmissa saan aina uudestaan oppia, kuinka tärkeää on osata sekä tulla lähelle että ottaa etäisyyttä.
Hankalaksi tilanne muuttuu silloin, kun ihminen kaipaa läheisyyttä, mutta toimiikin etäisyyttä kasvattavalla tavalla. Tällöin voimme esimerkiksi kieltäytyä avusta, vaatia, tiuskia tai vaieta, kun olisi tärkeää puhua jostakin. Erityistä ymmärrystä vaaditaan, että voi nähdä toisen läheisyyden kaipuun yhteyttä rikkovan käytöksen takana.
Jokaiselle vanhemmalle, itseni mukaan lukien, toivon sylikaupalla ymmärrystä lapsen todellisista tarpeista, koska se kuuluu vanhemmuuteen. Riippumatta lapsen iästä ja käytöksestä vanhemman tehtävä on pitää yllä yhteyttä, rakastaa enemmän kuin vihata. Lapsen tehtävä on ottaa etäisyyttä luottaen siihen, että vanhemman lähelle voi aina palata. Vanhemman tehtävä on pitää ovi auki, vaikka lapsi olisi juuri paiskannut sen kiinni. Ei se elämässä aina näin mene, mutta tähän voi vanhempana aina palata.
Parisuhteessa ei ole vastaavaa työnjakoa. Puolisolta ei voi odottaa oven aukipitämistä, tuli mitä tuli. Itsellekin voi tulla halu sulkea ovi tyytymättömältä puolisolta sen sijaan, että yrittäisi saada selvyyttä toisen täyttymättömistä tarpeista. Tasavertaisessa suhteessa on tärkeää, että molemmat kantavat vastuuta omista tarpeistaan ja pystyvät ilmaisemaan niitä toiselle.
Läheisyyttä parisuhteessa voi kasvattaa lisäämällä antamista ja vastaanottamista. Etäisyyttä voi saada vähentämällä antamista ja vastaanottamista. Jokainen ihminen kaipaa molempia ja parisuhteessakin on parhaimmillaan tilaa läheisyyden ja etäisyyden vaihtelulle, joustavuudelle, jota erilaiset elämäntilanteet vaativat.
Oma puolisoni on ollut paljon poissa kotoa työnsä vuoksi. Alkuvuosina ei ollut lainkaan helppoa kestää miehen lähtöjä ja tuloja. Yhdessä vietetty viikonloppu saattoi suureksi osaksi kulua siihen, että pidin puolisoni etäällä, ettei seuraava lähtö tuntuisi kestämättömältä. Läheisyyden tarve oli helpointa kieltää itseltäänkin: ”Kyllä minä pärjään.”
Mieheni koki minun antavan paljon, vaikka luulin vain vastaanottavani. Ehkä ne eivät olekaan kokonaan eri asioita?
Onneksi en kuitenkaan pärjännyt ja huomasin sen itsekin. Liian ahtaalla ollessani minun oli pakko avata ovi, alkaa vastaanottamaan. Olin kiitollinen siitä, mitä sain. Mieheni koki minun antavan paljon, vaikka luulin vain vastaanottavani. Ehkä ne eivät olekaan kokonaan eri asioita? Pääsimme lähemmäs kuin koskaan aiemmin ja sen myötä kauemmaksi päästäminenkin keveni.
Juhlaviikonloppu Italiassa päättyi pian. Kansainvälisten ystävien kesken voidaan unelmoida tulevasta, mutta kukaan ei voi siitä tietää. Äkkiä sisintäni viiltävä kipu muistutti, miksi olisi ollut helpompi kävellä juhliin ihan itse. Tai miksi oli pähkähullua lähteä koko matkalle. Olisiko ollut parempi pysyä kaukana tai ainakin olla kohtaamatta niin, että olisin välttänyt tämän eroon joutumisen kivun?
Minä päätin toivottaa tällaisen kivun tervetulleeksi. Se kertoo minulle, että olen saanut rakastaa ja tulla rakastetuksi. Koetun rakkauden varassa on helpompi rakastaa lisää.
Terveisin Sini Rantakari
Kuva: Armando Giuranna
Kiitos oivaltavista ajatuksista! Voin allekirjoittaa samoja asioita. Lasten kanssa tämä on tuttua juttua ja jotenkin helpompaakin – siihen tulee myös perehdyttyä paremmin. Parisuhteessa se ei vaan olekaan samanlaista, muka. Parisuhteessa on pakko palata myös omaan tahtotilaan ja miettiä sitä: tahdonko edelleen. Lapsista ei voi erota, puolisosta voi. Lapset ovat lapsia, aikuinen on aikuinen. Vaikka oikeasti taitaa olla kysymys enemmän omasta itsestä, niinkuin kirjoitit: kun antaa, niin saa. Ei niin, että kun tuo toinen sitä ja tätä, niin sitten minäkin.
Itse olen joutunut miettimään etäisyyttä ja lähentymistä omassa parisuhteessani, kun mieheni kanssa asumme eri kaupungeissa. Meillä on yhteinen lapsi, joka kulkee minun mukanani ja asuu tässä osoitteessa. Mies tulee ja menee vähän miten tykkää. Kaipaa omaa tilaa ja rauhaa. Olen antanut hänen mennä ja ajatellut, että se pitemmän päälle kannattaa. Mutta sitten on tullut nuo vaikeat tunteet, joista mainitsit: kyllä minä pärjään. Mihin oikeastaan tarvitsenkaan sinua? Olen ottanut etäisyyttä huomatakseni, että olo oikeastaan vain pahenee. Samoin mieheni olo. Tämä on aihe, joka on läsnä meillä joka viikko, mutta onneksi olemme sen huomanneet ja siitä puhuneetkin.
Kiitos kommentistasi! Kuvaamasi tilanne eri kaupungeissa asumisesta varmasti haastaa. Jos joudut jaksamaan enemmän kuin jaksaisitkaan huolehtiessasi yhteisestä lapsesta, pärjäämisvaihde voi olla välttämätönkin arkipäivisin. Mutta miten ilmaista tarvitsevuuttaan toiselle silloin, kun olette yhteydessä tai yhdessä? Omien tarpeiden ja toiveiden ilmaisematta jättäminen kasvattaa etäisyyttä. Hienoa, että te olette ottaneet asian puheeksi!