Olipa kerran kolme äitiä, joilla oli aika ajoin vihaisia ajatuksia ja tunteita lastansa kohtaan

Ensimmäinen äiti piti ajatuksensa ja tunteessa piilossa, yritti olla kuin niitä ei olisikaan. Hän kantoi kokemuksestaan syyllisyyttä mutta samalla lapsen kannettavaksi tuli jotakin sanatonta. Lapsi aisti äidin olon ja koska ei osannut käsitellä sitä, alkoi purkaa omaa oloaan toimintaan – riehumiseksi ja muiden kiusaamiseksi. Koska tällainen käytös ja ihan ymmärrettävä keinottomuus sen äärellä olivat alun perin vähintäänkin osasyynä äidin kokemaan, kokemus vahvistui entisestään. Kielteinen kierre sai lisää vauhtia. 

Toinen äiti purki kokemuksensa aina avoimesti vuorovaikutuksessa lapsen kanssa tuhoavalla tavalla. Olen niin kyllästynyt sinuun! Voi, kun et olisi koskaan syntynytkään! Etkö sinä voisi olla niin kuin muutkin lapset! Äiti kantoi syyllisyyttä ajatuksistaan, tunteistaan ja käytöksestään. Samalla myös lapsi syyllistyi. Hän oli vääränlainen. Hän ei ollut toivottu. Hän olisi yhtä hyvin voinut lakata olemasta. Hän ei voinut luottaa äidin rakkauteen. Molemmat masentuivat.

Oletko sinäkin jonakin pienenä ohikiitävänä hetkenä ollut valmis ampumaan lapsesi raketilla kuuhun?

Kolmas äiti jakoi kokemuksensa luotettavan ihmisen kanssa, läheisen tai ammattilaisen. Samalla hän ymmärsi, että ajatukset olivat vain ajatuksia ja tunteet vain tunteita – eikä kukaan voinut valita niitä. Sen taas voi valita, pukiko ne toista satuttaviksi sanoiksi – tai jopa teoiksi. Hän sai luvan kokemukselleen ja uskaltautui kohtaamaan sitä arjessa. Tunnistamaan, nimeämään, hyväksymään ja käsittelemään oman mielensä sisällä sen, että välillä hän oli lapselleen todella vihainen ja se oli ihan ok – siitä ei tarvinnut kantaa syyllisyyttä vaan sitä saattoi tutkia. Miksi olen vihainen? Mitä tämä vihan tunne minulle kertoo? Löytääkseen rakentavia tapoja ilmaista vihaansa hän etsi itselleen apua.

Oletko sinäkin jonakin pienenä ohikiitävänä hetkenä ollut valmis ampumaan lapsesi raketilla kuuhun? Todennäköisesti iso osa vanhemmista on. Ärtymys ja suuttumus omaa lasta kohtaan kuuluvat normaalin inhimillisen kokemuksen piiriin. Kuuluvathan rakkaus ja viha samaan ihmissuhteeseen. Vihan tuhoavuus häviää yleensä silloin, kun kykenee sen käsittelyyn oman mielen sisällä.

Lapsi saa kyllä uhkailla mummolaan muuttamisella – mutta vanhempi ei.

Kykenetkö sinä työskentelemään mielesi sisällä oman harmituksesi, ärtymyksesi, kiukkusi ja vihasi kanssa? Se on vastuunottoa omasta tunteesta ja siihen kytkeytyvästä ajattelusta.

Vastuunottoa ei sen sijaan ole vihan eri sävyjen ilmaiseminen arvostelemalla lasta tai jopa kyseenalaistamalla lapsen olemassaolon oikeutuksen tai lapsi-vanhempi-suhteen jatkuvuuden.  Lapsi saa kyllä uhkailla mummolaan muuttamisella – mutta vanhempi ei.

Työssäni perheneuvojana kohtaan aika ajoin aikuisia, jotka edelleen muistavat lapsuudestaan sen, kuinka vihainen vanhempi on uhannut lähteä lopullisesti.   Se on voinut jättää jälkeensä elämänmittaisen hylätyksi tulemisen pelon.

Inhimillistä on, että aina emme löydä rakentavia sanoja vihastuessamme lapselle. Kukaan vanhempi ei ole täydellinen, ja anteeksipyytämisen taitoa tarvitaan myös vanhemmuudessa. Jos omien tunteiden kanssa lasta kohtaan ei tule toimeen, ei kannata jäädä yksin. Joskus suhteisiin syntyy sellaisia solmuja, joiden äärellä tunteet vain kasvavat liian suureksi ja keinot kutistuvat liian vähäisiksi.  Joskus taas on itse saanut kovin laihat eväät kielteisten tunteiden kanssa pärjäämiseen läheisissä ihmissuhteissa. Molemmissa tapauksissa vastuunottoa omasta vanhemmuudesta on etsiä sekä ottaa vastaan apua ja tukea.

Suututtaako sinua silloin, kun lapsi kiukuttelee? Hyvää luettavaa tähän teemaan on Päivi Nurmen ja Heli Pruukin tuore Vanhemman kiukkukirja. 

Terveisin Piia Nurhonen, perheneuvoja, perhe- ja paripsykoterapeutti Joensuusta