Oletko rakkauden kerjäläinen?

Miksi meidän on tärkeää vielä aikuisenakin yrittää voittaa vanhempiemme rakkaus? Silloinkin, kun jo tuhat kertaa olemme joutuneet toteamaan tämän olevan enemmän tai vähemmän mahdotonta.

Monen aikuisen elämä suistuu kerta toisensa jälkeen raiteiltaan omien vanhempien kanssa vietetyn ajan jälkeen. ”Sain osakseni vain neuvoja, arvostelua ja kritiikkiä, en kaipaamaani hyväksyntää.” ”Jäin vaille sitä huolenpitoa, jota kaipasin.” ”Vanhempani eivät tunteneet ylpeyttä saavutuksistani ja jäin vaille heidän ihailuaan.” Monet pienten lasten isät ja äidit ovat kiitollisia isovanhemmilta saadusta lastenhoitoavusta. Samalla sisimmässä läikähtää surua, kun he katsovat omien vanhempiensa välitöntä ja lämmintä suhtautumista lastenlapsiinsa. ”Itse olen jäänyt tuosta paitsi”, moni tuumii.

Iän myötä olen tajunnut selvemmin, miten paljon vanhemmat vaikuttavat meihin. Suurin osa meistä viettää saman katon alla vanhempiensa kanssa parikymmentä ensimmäistä elinvuottaan. Siksi psyykkinen maailmamme on rakentunut pitkälti suhteessa heihin. Omanarvontunteemme on sidoksissa siihen tapaan, jolla vanhempamme ovat meitä kohdelleet. Lapsena meille rakentuu mieleemme sisäinen malli siitä, miten muut suhtautuvat meihin. Mitä muilta ihmisiltä voi odottaa? Ovatko toiveemme ja tarpeemme muille merkityksellisiä? Olenko minä ihmisenä rakkauden arvoinen?

Valitettavan moni aikuinen kantaa sisällään vanhemmilta sisäistettyä ääntä, joka sanoo, etten riitä, olen pettymys, saamaton.

Aikuisenakin on vaikeaa elää tyytyväisenä, jos vanhemmat eivät tunnu olevan samalla puolella minun kanssani. Jos ei voi luottaa siihen, että riitän vanhemmilleni, voinko kukaan mukaan kelpuuttaa minua? Voinko oikeasti olla arvokas ihminen, jos edes vanhempani eivät kohtele minua arvokkaasti ja hyvin? On hyvin turvatonta ajatella, etten kelpaisi niille ihmisille, joista olen syntynyt. Valitettavan moni aikuinen kantaa sisällään vanhemmilta sisäistettyä ääntä, joka sanoo, etten riitä, olen pettymys, saamaton, jonkun sisäinen ääni väittää pahaksi ja perustavalla tavalla vialliseksi ihmiseksi. Tällaiset kokemukset ymmärrettävästi herättävät paljon ahdistusta ja masennusta.

Uskon muutokseen, psykoterapeuttina on suorastaan pakko. Muuten koko psykoterapiatyöltä putoaisi pohja pois. Terapiassa on paljolti kysymys suhteestamme toivoon. Toivoon siitä, että oli lähtökohtamme mitkä tahansa, muutos parempaan on mahdollinen. Hyvissä ihmissuhteissa – millainen terapiasuhdekin parhaimmillaan on – meidän on mahdollista muuttaa ehdottomalta tuntuvat totuudet itsestämme epäilyksen alaisiksi. Sama asia voi tietenkin toteutua rakastavassa pari- tai ystävyssuhteessa, jossa joku välittää meistä juuri sellaisena kuin olemme. Toimivat ihmissuhteet saavat aikaan meissä rakkauden tuomaa lämpöä.

Rakkauden määrä ei ole onneksi mikään nollasummapeli, se ei lopu kesken. Siksi sitä kannattaa etsiä, vaikkei aina olisi varma tietääkö, mitä tai mistä etsiä. Mutta rakkautta ei kannata loputtomasti etsiä sieltä, mistä sen löytyminen on kohtuuttoman vaikeaa.