Miten tullaan hyväksi anopiksi?
Kerropa appivitsi!
Päässä lyö tyhjää. Ei tule mieleen appi-vävyvitsejä sen enempää kuin appi-miniäkaskujakaan.
Kertovatko vitsit totuuden: ihmissuhteista haastavin ei ole suhde puolisoon eikä hänen isäänsä vaan hänen äitiinsä? Tässä kohdassa moni voi onneksi henkäistä syvään ja väittää vastaan, koska oma anoppisuhde toimii hienosti. Hyvä niin, sillä mikään ihmissuhde ei ole ennalta tuomittu epäonnistumaan tai toimimaan kitkaisesti. Itse me rakennamme vuorovaikutusmallimme ja voimme vaikuttaa niihin.
Asetan omalle anoppiudelleni kolme tavoitetta:
- Anoppi auttaa siinä, missä osaa ja missä hänen apuaan tarvitaan.
- Anoppi ei tunkeile nuoren parin elämään.
- Anoppi pyytää palautetta omasta toiminnastaan ja kykenee käsittelemään sitä.
Nämä ovat siis tavoitteita eivätkä asioita, jotka suvereenisti hallitsen. Yritän tiedostaa nämä päämäärät ja toimia ainakin hitusen niiden suuntaisesti.
Kerropa appivitsi!
Anoppiuteen kytkeytyy kautta ihmiskunnan historian erityisiä sudenkuoppia. Agraariyhteiskunnassa on ollut tavallista, että anoppi ja miniä asuvat samassa talossa ja jopa häärivät yhteisessä keittiössä. Toisen poika on toisen mies, molemmille korvamaton ja rakas. Vanha raamatullinen ohjeistus, jonka mukaan miehen tulee jättää isänsä ja äitinsä ja liittyä vaimoonsa, ei aina tule kuulluksi saati sitten ymmärretyksi. Edes maailman ääriin lähteminen ei riitä, ellei henkistä napanuoraa ole katkaistu. Jos äiti ei kykene luopumaan ykkösnaisen roolista poikansa elämässä eikä mies itsekään siirry jämäkästi äitinsä helmoista vaimonsa mieheksi, äiti ja miniä päätyvät kilpasille hänen huomiostaan. Aikuiset roolit jäävät tuolloin ottamatta haltuun. Yhtä lailla äidin ja tyttären suhde voi liian tiiviinä imeä vävyltä hapen. Uusien roolien ottamista joudutaan työstämään silloinkin, kun nuoren kumppani on samaa sukupuolta.
Miksi suhde appeen on ollut vähemmän kuormitettu? Yleensä poika on tuonut kotiinsa miniän ja hänen sisaruksensa ovat asettuneet asumaan muualle. Apen kanssa saman katon alla asuvia kotivävyjä on ollut vähän kuten siis mahdollisia ristiriitojakin. Myös sukupuolten välinen roolitus on ollut erilainen. Siinä, missä naiset ovat perinteisesti hoitaneet kotitaloutta ja lapsia, miesten elämänpiiri on ulottunut laajemmalle ja saanut ilmavuutta. Miniän ja apen välisiä ristiriitoja ei ole riittänyt vitseiksi asti. Jää nähtäväksi, miten sukupuoliroolien tuulettuminen muuttaa vitsiperinnettä.
Jos äiti ei kykene luopumaan ykkösnaisen roolista poikansa elämässä eikä mies itsekään siirry jämäkästi äitinsä helmoista vaimonsa mieheksi, äiti ja miniä päätyvät kilpasille hänen huomiostaan.
Nykyisin harva elää useamman kuin kahden sukupolven eli vanhempien ja lasten muodostamassa perheessä. Asumme kaupungistuneessa yhteiskunnassa, jossa matkat mummolaan ovat pidentyneet. Astummeko lisääntyneen fyysisen tilan myötä myös uudenlaisen anoppiuden aikaan? Ehkä anopit ja miniät voisivat tutustua toisiinsa ihmisinä, naisina, ystävinäkin ilman pätemisen tarpeita ja roolien rasitteita.
Yhtä lailla äidin ja tyttären suhde voi liian tiiviinä imeä vävyltä hapen. Uusien roolien ottamista joudutaan työstämään silloinkin, kun nuoren kumppani on samaa sukupuolta.
Anopiksi pääseminen on sitä, että nuori on löytänyt rinnalleen rakkaan ja perheyhteisö on laajentunut uusilla jäsenillä. Sitä kutsutaan tulevaisuudeksi.
Terveisin Päivi
perheneuvoja ja anoppi