Mistä olen lapseni isovanhemmille kiitollinen?

Lapseni on alle 10-vuotias ja nyt jo välillä leikittelen ajatuksella isovanhemmuudesta. Siitäkin tosin välillä saan puolivakavia huoliajatuksia aikaiseksi. Entä jos lapselleni ei tulekaan lapsia? Entä jos hän päättää perheensä kanssa muuttaa toiselle puolelle Suomea tai jopa maailmaa? Entä jos hänen tuleva kumppaninsa ei tykkää meistä ja haluaa sulkea meidät pois heidän elämästään? Entä jos saan nähdä lapsenlapsiani vain niin vähän, että he eivät koskaan lakkaa vierastamasta minua?

Isovanhemmuuden yksi kipupiste on, että sen muotoutuminen ei ole täysin omissa käsissä.

Isovanhemmaksi tuleminen avaa elämään uudenlaisen oven, olen kuullut monen kertovan. Ennakolta ei voi täysin tietää, mitä oven takana odottaa. Mummiksi tai ukiksi tulevan odotuksia määrittävät ainakin oma elämäntilanne, omat kokemukset isovanhemmuudesta, vanhemmuudesta ja sukupolvien välisestä yhteydestä.  Joku haluaa tarjota jotakin sellaista, mitä ei omille lapsilleen ehkä kyennyt tarjoamaan. Toinen  haluaa tarjota saman, kuin mitä itse on kokenut − tai jäänyt vaille suhteessa omiin isovanhempiin. Kolmas taas jää tietoisesti vähän kauemmas. Olenhan jo omat lapseni kasvattanut, se riittäköön, saattaa hän ajatella.

Isovanhemmuuden yksi kipupiste on, että sen muotoutuminen ei ole täysin omissa käsissä. Mummina, mummona, mammana, vaarina, pappana tai ukkina olemiseen vaikuttavat monet asiat. Millaiset suhteet lapsen perheeseen ovat? Kuinka ne muokkautuvat lapsenlapsien syntymän myötä? Millaista elämää lapsen perhe haluaa elää ylipäätään ja suhteessa isovanhempiin? Joskus myös isovanhemman oma elämäntilanne saattaa olla niin vaikea, ettei voimavaroja riitä lapsenlapseen, vaikka halua olisi. Joskus etäiset välit lapsen perheeseen jättävät myös lapsenlapset etäälle.  On ilo tavata vanhempia, jotka mahdollistavat lapsille yhteyden isovanhempiin huonoista tai etäisistä keskinäisistä väleistä huolimatta. Isovanhemmuus on parhaimmillaan lapsen elämässä suuri rikkaus.

Lapsenlapsen elämässä läsnä oleminen on monelle isovanhemmalle yksi elämän tärkeistä asioista. Voi, kunpa siitä tehtäisiin perusoikeus! Reunaehdoksi tähän oikeuteen voisi liittää velvollisuuden kunnioittaa lapsen perheen rajoja.

Elämisen tavat ovat muuttuneet melkoisesti muutaman vuosikymmenen aikana. Jotkut mummit ja ukit ovat aikanaan eläneet lapsuutta, jossa isovanhemmat ovat asuneet samassa taloudessa. Vieraita on tullut ja mennyt ilman ennakkoilmoituksia. He saattavatkin ihmetellä lapsen perheen toivetta ilmoittaa kyläilystä etukäteen. Emmekö me ole toivottuja vieraita? Kun eri sukupolvien elämänkokemukset, elämäntilanteet ja elämisen tavat kohtaavat, on mahdollisuus keskinäisen ymmärryksen lisääntymiseen tai ristiriitojen syntymiseen. Olennaista on kyky kuunnella ja etsiä ymmärrystä muuhunkin näkökulmaan kuin omaan.

Mistä varhaisina vuosina olin itse oman lapseni isovanhemmille erityisen kiitollinen?

Lapsenlapsen elämässä läsnä oleminen on monelle isovanhemmalle yksi elämän tärkeistä asioista. Voi, kunpa siitä tehtäisiin perusoikeus! Reunaehdoksi tähän oikeuteen voisi liittää velvollisuuden kunnioittaa lapsen perheen rajoja. Meidän perheeseen syntyi pienokainen reilut kahdeksan vuotta sitten. Mistä varhaisina vuosina olin itse oman lapseni isovanhemmille erityisen kiitollinen?

• Annoitte meille aikaa rauhassa tutustua lapseemme, opetella vauvaperheenä sekä äitinä ja isänä olemista. Ymmärsitte olla alussa vähän loitommalla, jotta löysimme oman tapamme olla perheenä.
• Oivalsitte, että meidän perheellä on omat rajat ja kunnioititte niitä. Olitte läsnä vauva-arjessa mutta läsnäolosta meidän kanssa neuvotellen. Tulitte kylään pääsääntöisesti siitä etukäteen kertoen ja lähditte pois kuulostellen myös sitä, mikä meistä tuntui hyvältä.
• Olitte vieraana, kun olitte vieraana, kunnioittaen meidän tapaamme olla ja elää. Jos osallistuitte kotimme askareisiin tai vauvan hoitamiseen, teitte sen lupaa kysyen tai pyyntöömme vastaten ja mielipiteitämme kuunnellen.
• Ette auttaneet väkisin tai kävelleet tahtomme yli. Ette ottaneet lasta sylistä tai syöttölusikkaa kädestä lupaa kysymättä. Kun toitte lahjoja lapselle, kysyitte usein etukäteen myös meiltä, mitä hän tarvitsee. Lapsen kasvaessa autoitte lapsen hoidossa enemmän kuin mitä olisimme koskaan osanneet toivoa. Samalla ymmärsitte lapsiperhearjen vaativuuden, ettekä odottaneet sellaisia vastapalveluksia, jotka olisivat vaatineet liian ison veron perheemme voimavaroista.
• Ette koskaan ylikorostaneet sitä, kuinka pelkästään tai ennen kaikkea isän tai äidin poika lapsemme on, sukulinjojen mukaisesti. Piditte mielessänne ja puheissanne meidät molemmat tasavertaisina vanhempina, lapsellemme merkityksellisinä ja korvaamattomina ihmisinä.
• Sieditte vauva- ja pikkulapsielämää myös omassa kodissanne. Tiesimme olevamme aina odotettuja vieraita. Koskaan ei tarvinnut jännittää sitä, haittaako, jos porkkanasoseet lentävät kattoon, kirjahyllyn laitaan tulee kolhu pikkuauton jäljiltä tai melutaso nousee yli eläkeläisten päiväkahvituokion.
• Tuitte meitä omanlaiseemme vanhemmuuteen. Ette vähätelleet tai mitätöineet meitä tai kokemuksiamme vanhempina. Ymmärsitte, että me olemme oman lapsemme parhaita asiantuntijoita. Ette koskaan sanelleet tai paremmin tietäneet sitä, kuinka meidän lasta pitäisi hoitaa tai kasvattaa. Osasitte jakaa omasta viisaudestanne tavalla, joka auttoi meitä luottamaan itseemme vanhempina.

Kannan mielessäni omia, jo edesmenneitä isovanhempiani syvää kiitollisuutta heistä tuntien. Edelleenkin muistelemalla heitä voin kokea hetkessä sisäisen aallon aivan omanlaista turvaa, rauhaa ja rakkautta. Kukaan ei olisi voinut heitä korvata.

Terveisin perheneuvoja Piia Nurhonen