Mies, mitä pitäisi tapahtua, että päästäisit irti?
Väkivaltaisessa suhteessa eläminen on kuin kävelemistä heikolla jäällä.
Istut siinä minua vastapäätä, keskellä poskeasi kirkkaanpunainen haava, kuin huutomerkki. ”Tämmöinen tuli”, sanot ja vähän naurahdat asialle. ”Onhan se nyt toisaalta hupaisaa, että raavaalla äijällä on pahoinpitelyn jälkiä. Tällä kertaa siihen osui kenkälusikka”, jatkat ja hymyilet hiljaa. Katsot ohi minun jonnekin seinän ja katonrajan tuntumaan. ”Oli se sentään hyvä, ettei vaimolla sattunut olemaan fileerausveistä kädessä, vai mitä?”
Tilanteet ne vain kärjistyvät, kerrot minulle. Ensin ei ole mitään, mutta sitten jokin kääntää ilmapuntarin matalapaineen puolelle ja ennen kuin edes huomaat, täysi myrsky on jo käynnissä. Silloin kannattaa olla ihan hissukseen, suojautua puhurilta ja odotella tyynempää keliä. Yleensä kiukkukohtaus, töniminen, läpsiminen ja raivohuuto loppuvat yhtä nopeasti kuin ne alkavat.
Kerrot, millaista kotona on. Miten puolisosi pitää sinua varpaillaan, miten elämä on muuttunut kapeaksi, näköalattomaksi, synkäksi. Miten päiväsi kuluvat kuin heikolla jäällä haparoiden, sillä milloin tahansa saatat syyllistyä johonkin kohtalokkaaseen virheeseen, jolloin taivas repeää ja saat kuulla, miten huono mies oletkaan. Ensin tulee huuto ja itku, sitten viha, silmitön purkaus ja sen jälkeen väsyneet anteeksipyynnöt ja lupaukset, että ei enää ikinä. Muutamien päivien tai viikkojenkin rauha, seesteinen vaihe, jonka jossain vaiheessa huomaat muuttuvan taas kerran kireiksi hartioiksi, koviksi katseiksi, syytöksiksi, halveksunnaksi, moitteeksi, hyiseksi hyhmäksi.
Kuvailet tapahtumien kehää rauhallisesti, ikään kuin todeten, että näin se vaan aina käy. Kuin puhuisit jostakin toisesta miehestä, toisesta naisesta, toisesta pariskunnasta jossain etäällä, kaukana sinusta, kaukana teistä. Sillä eihän teillä ole ongelmia, ei ainakaan isoja sellaisia.
Koska olet etääntynyt niin kauaksi itsestäsikin, et tunne kipua, et häpeää, ehkä hieman syyllisyyttä siitä, että näin kävi. Mietit, mitä sanoit tai teit juuri ennen kuin kenkälusikka lensi. Pohdit omaa rooliasi, omaa osuuttasi ja omaa vastuutasi tilanteen kehittymisestä. Mietit, mitä voisit tehdä toisin. Kuulivatko naapurit. Entä mitä kerrotaan lapsille? He kyllä tajuavat, että kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Kotona ilmapiiri on lyijynraskas, sakea kaikesta tehdystä ja sanotusta, tekemättömyydestä ja sanomattomuudesta.
Sinä kerrot nukkuvasi yösi säpsähdellen, muutama tunti kerrallaan. Silmiesi ympärillä on tummat varjot ja kasvosi iho roikkuu velttoina, harmaina uurteina poskilla.
”Mitä minä oikein teen?” kysyt.
”Kuinka kauan aiot vielä jatkaa?” minä kysyn sinulta. ”Kuinka kauan jaksat maksaa sitä hintaa, mitä väkivallan kokeminen elämääsi tuo? Mitä pitäisi tapahtua, että ottaisit askeleen poispäin siitä uhrin roolista, johon olet jäänyt kiinni?”
”Haluatko jatkaa parisuhteessasi vai haluatko päättää sen?” Väkivalta, kaikissa muodoissaan, on aina väärin ja se vahingoittaa itse asiassa teitä kumpaakin, myös lapsia. Se, että vaimosi satuttaa sinua eri tavoin, ei ole sinun vikasi eikä sinun tarvitse sitä sietää. Hänellä on mahdollisuus lähteä työstämään niitä tapoja, joilla hän käsittelee ikäviä tunteitaan ja pohtimaan vaihtoehtoja, kun väkivaltainen käytös ei enää olekaan reagointitapa.
Millaista tukea sinä tarvitsisit? Haluatko apua lähtemiseen vai jäämiseen? Vaiko sen pohtimiseen, lähteäkö vai jäädä? Millaista elämää haluat elää?
Minna Vuorio, perheneuvoja
Tämän tekstin esimerkkinä on kuvitteellinen asiakas, johon on yhdistetty tunnistettavuuden karsimiseksi piirteitä eri henkilöstä.
Lue myös: Tunteet pakenevat väkivaltaa
Tietoa ja tukea läheissuhdeväkivallasta sekä uhreille että tekijöille:
Valtakunnallinen kriisipuhelin: 09 2525 0111