Matka äidiksi – yllättävä äitienpäivälahja toiselta äidiltä
Puolituttu kollega istui keittiössäni ja hyssytti sylissään minun ensimmäistä vauvaani, jota rakastin ja pelkäsin.
Olin ystäväpiirini ensimmäisiä äitejä. Yksi oli tosin saanut lapsen jo ennen täysi-ikäisyyttä, mutta siinä, missä hän otti vauvaelämän haltuunsa juurevasti ja luontevin ottein kuin äidiksi syntyneenä, minä yllätyin uuden sitoumukseni kaikkinielevyydestä. Elin nuorena opiskelijana hyvin vapaata elämänvaihetta, ja vaikka lapsi oli suunniteltu, tajusin, etten ollut tiennyt, mitä tilasin. En ollut pullantuoksuinen äiti. Olin itsekäs, oman elämäni katoamista vastusteleva äiti.
Vastasyntynyt oli mykistävän täydellinen ja kaunis. Rakkaus ja kiitollisuus hyökyivät oksitosiinivirtana ylitseni. Mutta miten tämän olennon kanssa kului toimia? En ollut ikinä hoitanut vauvoja, hädin tuskin edes pitänyt sellaista sylissäni. Olin huono äiti, kun en osannut rauhoittaa itkevää vauvaani. Hei, missä on tämän käyttöohje?
Vaikeimmalta tuntui olla koko ajan sidottu vauvaan. Roskapussin vieminen nostatti villin vapaudentunteen. Suljin oven takanani ja olin minuutin ajan ihan vain itseni. Illalla töistä tuleva puoliso sai nanosekunnissa lapsen syliinsä, kun äiti lähti lenkille.
Sain onnitteluita ja kukkia. Kertasin synnytyskokemusta kokeneiden äitien kanssa. Joku, jonka muistoja aika jo kultasi, kommentoi, että nyt se kaikki vaiva on onneksi takana ja edessä on vain ihanuutta. Tiesinhän minä että niin kuuluisi kokea, mutta silti väsytti. Puhuttiin kolmen kuukauden koliikista. Kolme kuukautta kuulosti kolmelta vuodelta. Uudessa roolissa oli muutenkin opettelemista.
Ihan noloa, kun kaikki toiveeni ovat käyneet toteen ja kehtaan valittaa.
Kerran ovelleni piipahti kollega ihan ammattiasioissa. Kahden lapsen äiti, sen tiesin, vaikka emme lähemmin tunteneetkaan toisiamme. Hän kyseli kuulumisia ja tulin kertoneeksi, että vähän on pallo hukassa. Hävettää, kun se on hukassa, vaikka elän elämäni ihaninta aikaa. Ihan noloa, kun kaikki toiveeni ovat käyneet toteen ja kehtaan valittaa. Baby blues.
Kollega istahti alas, otti lapseni syliinsä ja hyssytellessään sitä alkoi kertoa omista vauvaperhevuosistaan. Oli alussa pelännyt, että vauva heräisi ennen puolison kotiin tuloa, koska ei osannut yksin rauhoittaa sitä. Oli ollut avuton ja väsynyt. Oli tuntenut olonsa sidotuksi. Hän oli tuntenut kaikkea sitä, mitä minäkin ja näköjään selvinnyt siitä.
Lause lauseelta vahvistuin ja koin itseni normaalimmaksi. Äitiyteen saisi kasvaa. Sitä saisi opetella omalla tavallaan eikä tarvinnutkaan olla valmis.
Tuolloin taisi olla kesä, mutta minä koin kevättä ja äitienpäivää. Sain toiselta äidiltä lahjaksi luvan tuntea juuri niin kuin tunnen ja olla, mitä olen. Kului kai vuosia ennen kuin kerroin kollegalle, nyt ystävälleni, että keittiössäni oli kerran käynyt enkeli hänen hahmossaan.
Hyvää Äitienpäivää sinulle, oman lapsesi maailman paras äiti!