Jotkut lähtevät toteutuakseen, jotkut paetakseen

Onko oikein lähteä, erota ja rikkoa perheyhteisö? Missä määrin meitä sitovat velvollisuudet, silloinkin kun ne tuntuvat minuuttamme tukahduttavilta? Mitä on vapaus ja miksi se on tärkeää? Nina pohti blogissaan eroa ja lähtemistä. Näitä kysymyksiä pohdin minäkin katsottuani elokuvissa tällä hetkellä pyörivän Tottelemattomuus-elokuvan. Se kertoo Ronitista, joka on hylännyt vanhoillisen uskonnollisen yhteisön ja valinnut vapauden elää itsensä näköistä elämää, mm. omaa seksuaalisuuttaan toteuttaen.

Suurimman osan meistä on nykypäivänä helppo ymmärtää ja antaa tukensa ihmiselle, joka jättää tukahduttavan uskonnollisen yhteisön. Yhteisön, jossa kasvu ei ole mahdollista ja jossa ihminen ei voi toteuttaa omaa itseään. Entäpä jos perheen vanhempi lähtee? Juuri rakennettu omakotitalo menee myyntiin. Lapset aloittavat kulkemisen kahden kodin välillä. Tai silloin kun vuosikymmeniä kestänyt parisuhde yllättäen päättyy? Ihminen kävelee ulos siihenastisesta elämästään. Lähtiessään hän sanoo, että “Itseasiassa en koskaan oikeastaan halunnut sitä mitä oli”. “Nyt vasta voin hengittää”, hän sanoo kalustamattomassa vuokrayksiössään. Kuinka helppoa meidän ulkopuolisten on pitäytyä tuomitsemasta ja ajatella, että me emme lopulta tiedä, mitkä olivat hänen perusteensa? Elokuvassa, niin kuin oikeassa elämässäkin, yhteisö ei päästä lähtijää helpolla.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt.

On parisuhteita, jotka ovat kokemuksena, ulkoisista puitteistaan huolimatta, yhtä ahtaita, kuin tukahduttavat uskonnolliset yhteisöt. On perheitä, joissa se, mitä yhteisön jäsenet eivät pysty tutkimaan itsessään, heijastetaan lähtijään: ”Meillä oli kaikki hyvin, kunnes hän sekosi ja lähti”. Huonoimmillaan lapset valjastetaan palvelemaan tätä kaikkea: ”Katsokaa mitä isä teki meille”. Ei parisuhde, josta lähdetään kuitenkaan läheskään aina ole ahdas tai tukahduttava. Silti ihminen saattaa kokea voimakkaasti, että ei voi jäädä. ”Minä kuolen, jos en lähde”, perustelee ihminen joskus lähtemistään. On selvää, että ei hän mihinkään kuole, siinä merkityksessä kuin mitä me kuolemisella tarkoitamme. Mutta hän ei puhu niinkään ruumistaan vaan sielustaan. ”Sielu tarvitsee enemmän tilaa kuin ruumis”, siteeraa Hannu-Pekka Björkman Axel Munthea. “Sielu tarvitsee tilaa kasvaakseen ja kehittyäkseen”, hän jatkaa.

Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme.

Tove Janssonin tarinassa näkymättömän lapsen, Ninnin kasvot piirtyvät näkyviin vasta tottelemattomuuden kautta. Uhmaikä ja murrosikä ovat tärkeitä tottelemattomuusvaiheita, jolloin etsimme omia ääriviivojamme. Tällöin tutkimme sitä, miten voimme itsenäistyä ja tulla näkyväksi siinä perheyhteisössä, jossa elämme. Jos nämä prosessit jäävät kesken, ne aktivoituvat uudelleen myöhemmässä elämässä, usein juuri parisuhteessa.

Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita.

Lähteminen liittyy usein ihmisen omaan henkilökohtaiseen itsenäistymisprosessiin. Lähteminen voi kuitenkin olla myös pakenemista, vaikeutta kohdata itseään ja käsitellä elämäntilanteen esiin nostamia tunteita. Tällöin saatamme ajatella, että ahdistus, joka nousee, johtuu parisuhteestamme. Irrottaudumme puolisostamme, kun meidän pitäisikin pystyä irrottautumaan jostain entisestä ja siirtyä uuteen elämänvaiheeseen. Pelkäämme kipua, joka kuljettaisi eteenpäin ja synnyttäisi uutta. Eroamme, kun perheeseen on syntynyt lapsi, ja meidän pitäisi pystyä siirtymään uuteen, vanhemmuuden elämänvaiheeseen. Tai valitsemme uuden, nuoren puolison, kun emme uskalla kohdata omaa ikääntymistämme. Rakastumme, vaikka meidän pitäisi surra oman vanhempamme kuolemaa. Joskus vapaus on myös vapautta tehdä omat virheensä.

Ronit palaa vuosien jälkeen ortodoksijuutalaiseen yhteisöön rabbi-isänsä muistotilaisuuteen. Hänellä on nyt rajat ja kasvot. Hän pysyy itsenään, vaikka asiat, joiden takia hän lähti, nousevat esiin uudelleen. Onko hän vapaudessaan onnellinen? Elämän moninaisuus ei taivu niin yksinkertaiseen kuvaukseen. Vastuu ja syyllisyys ovat painavia taakkoja kannettavaksi. Valitsemmepa niin tai näin, joudumme aina luopumaan ja suremaan kohtaloamme.

 

Terveisin, Helena Toppari

 

Lähteet:

Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia. Janson, Tove. (1962). WSOY.

Tottelemattomuus. Disobedience. Ohjaus Lelio, Sebastian. (2017).

Välähdyksiä peilissä. Björkman, Hannu-Pekka. (2014). Kirjapaja.