Itsensä ohittaminen on omien tarpeiden väheksymistä

Itsensä ohittaminen ei palvele perhettä, parisuhdetta, eikä henkilökohtaista jaksamista. Itsenä ohittaminen on rasittavimmillaan toisten jatkuvaa miellyttämistä, omien tarpeiden väheksymistä ja ristiriitojen välttämistä. Minä en ole tärkeä. Muut ovat. Minun aikani tulee joskus tulevaisuudessa. Läheisteni hetki on nyt. Minulla ei ole niin väliä. Rakkaillani on. Minulle käy kaikki. Sinun unelmasi on minunkin unelmani. Ennen pitkää raja tulee väistämättä vastaan. Aikani ei koskaan tullutkaan. Miten tässä nyt näin kävi? Elämätön elämä on surullinen testamentti.

Kaikkensa antaneella voi olla katkera ääni. Työssäni kuuntelen sitä herkin korvin. On monia hienoja miehiä ja isiä, jotka rakentavat perheelle taloa, ahertavat ylitöitä, hoitavat lapsia, lemmikkejä ja tekevät pihahommia. He huomioivat vaimoaan kukkasin. Harrastukset ja ystävät jäävät yhteisen arjen jalkoihin. Kunnes tulee se armoton päivä, jolloin vaimo kertoo tavanneensa toisen: “Sillä on mulle aikaa. Se osaa kuunnella ja saa mut nauramaan”. Sitten on upeita naisia ja äitejä, jotka pitävät huolta arjesta kun mies on töissä ja rakennuksilla. He heräävät yöllä imettämään ja aamulla herättämään lapset kouluun. Päivällä he siivoavat, valmistavat ruokaa ja kävelevät vaunujen kanssa kauppaan. Illan suussa he pakkaavat koko porukan autoon. Tyttö viedään ratsastustallille ja poika jääkiekkoharkkoihin. Lapset ovat jo nukkumassa kun mies tulee kotiin ärtyneenä ja väsyneenä:  “Nyt ei jaksa kulta, jutellaan huomenna. Anna mun olla edes hetki rauhassa”. 

Itsensä unohtaminen on itsensä kadottamista. Se on selän kääntämistä henkilökohtaisille tarpeille ja omanlaiseksi ihmiseksi tulemiselle.

Kauan sitten muistan ajatelleeni silloisessa parisuhteessani, että periksi antaminen on konfliktivapaan parisuhteen ja sujuvan arjen edellytys. Silloin taisin kutsua sitä vastaan tulemiseksi. Ajan myötä se muuttui hiljaiseksi tyytymättömyydeksi.

Ruuhkavuodet voivat mennä hujauksessa ilman, että on paukkuja kuunnella mitä minä tarvitsen ja haluan. Jatkuvaan tekemiseen on myös helppo paeta. Omien unelmien ja halujen kuunteleminen ei ole kuitenkaan lapsilta pois. Kun he ovat pieniä, tarvitsevat he äitinsä ja isänsä huolehtivaa läsnäoloa. Mutta he eivät tarvitse vanhempia, jotka elävät heidän kauttaan. Kun lapset ovat nuoria he kaipaavat isänsä ja äitinsä varauksetonta rakkautta. Mutta he kaipaavat myös turvallisia käsiä, jotka päästävät irti, kannustavat lentoon – silloinkin kun liikkeelle lähtö on epävarmaa ja horjuvaa.

Itsensä ohittajallakin on vastuunsa.

Tähän vastuuseen kuuluu kolme tärkeää asiaa:

• Uskallus kuunnella omien toiveiden ja tarpeiden viestiä. Ennemmin tai myöhemmin ne joka tapauksessa vaativat huomiota.
• Luottamus siihen, että sisimpäni viestit ovat viisaita. Minun ajatukseni ja tarpeeni ovat arvokkaita. Niillä on merkitystä.
• Rohkeus kertoa tarpeistani ja toiveistani rakkailleni, läheisilleni ja ystävilleni. Se mahdollistaa vuorovaikutuksen, neuvottelun, nähdyksi tulemisen ja toiveiden toteutumisen.