Isien rakkaudesta

Olen syntynyt 70-luvun alussa ja uskallan väittää, että monilla ikäisistäni miehistä ei välttämättä ole sellaisia muistoja lapsuudesta, joissa isä olisi osoittanut fyysistä läheisyyttä – halaillut ja pussaillut. Ei ehkä myöskään sanoista, jotka olisivat tehneet selväksi, kuinka paljon me pojat merkitsimme isillemme. Isät osoittivat rakkauttaan tekemällä töitä ja takaamalla, että perhe tuli toimeen. Lasten kasvatus ja tunteista puhuminen olivat enemmän äitien ja isoäitien heiniä. Luulen, että monet isät uskoivat, ettei heillä oikeastaan ole muuta tarjottavaa kuin työnsä. Isät eivät siis piruuttansa pitäneet välimatkaa jälkikasvuunsa.

Monille ikäisistäni on jäänyt hämärän peittoon ja epäselväksi, mitä isät todellisuudessa tunsivat ja ajattelivat lapsistaan. Eikä meillä välttämättä ole selkeää mallia siitä, miten lapsille pitäisi osoittaa välittämistä käytännössä. Fyysiseen läheisyyteen liittyy edelleen helposti jonkinlainen kiusaantumisen ja hämmennyksen tunne. Kroppa jännittyy jo siitä, että antaa ns. mieshaleja (varovaisia taputuksia selälle). Omaan osaamattomuuteen olla lähellä lastaan sisältyy helposti riittämättömyyden ja häpeän tunteita.

Eräs kaverini kertoi, kuinka hän yksinkertaisesti PÄÄTTI alkaa halailla poikaansa. Hän päätti toimia suhteessa poikaansa toisin kuin isänsä.

Kerran säbäjengin saunaillassa päädyimme muutaman kaljan rohkaisemana puhumaan isistä ja siitä, miltä tuntuu olla vanhempi. Eräs kaverini kertoi, kuinka hän yksinkertaisesti PÄÄTTI alkaa halailla poikaansa. Hän päätti toimia suhteessa poikaansa toisin kuin isänsä. Samalla hän katkaisi päätöksellään sukupolvien ketjun ja astui kohti tuntematonta. Läheisyyden osoittaminen omalle pojalle ei kuulemma aluksi ollut helppoa, koska se ei tuntunut luontevalta. Ajan kanssa tilanne muuttui helpommaksi. Ei vähiten siksi, että kun lapsia halailee, hekin osaavat tehdä aloitteita ja voi itse vain olla vastaanottamassa hellyydenosoituksia.

Kaverini toiminta sai pohtimaan, kuinka paradoksaalista rakkaus voi joskus olla. Kuinka suurta rakkautta kaverini koki lastaan kohtaa, vaikka välitön tunne saattoi olla enemminkin ahdistus. Hän oli valmis uhraamaan oman mukavuutensa, jotta voisi antaa lapselleen sellaista, mistä oli itse jäänyt paitsi. Kaverini oli ymmärtänyt sen tärkeän seikan, etteivät muutos ja henkinen kasvu useinkaan ole mahdollista ilman, että on valmis laittamaan itsensä aidosti likoon ja menemällä epämukavuusalueelleen. Kaverini rohkeus muutti taatusti yhden pienen ihmisen elämän ja mahdollisti sen, ettei hänen tarvitse myöhemmin samalla tavalla pohtia vaille jäämisiään fyysisen läheisyyden suhteen. Lapsi voi tulevaisuudessa pohtia omia uusia kysymyksiään, koska meidän ei tarvitse loputtomasti toistaa menneisyyttämme.