Ihminen tarvitsee ihmistä
“Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.”
Näin kirjoitti Tommy Taberman ja osui niin oikeaan. Kukaan meistä ei tule eikä kenenkään meistä tarvitse tulla toimeen yksin – tarvitsemme toisiamme, tarvitsemme toista ihmistä.
Vaikka ”rakkaus on suurin”, se ei ole aina suuria sanoja ja isoja tunteita. Rakkaus ilmenee usein pienissä asioissa, pienissä teoissa, pienissä eleissä ja pienissä ilmeissä – keskellä arkea. Arkirakkauden piirissä olen minäkin saanut olla ja kasvaa – puolison ja kahden, nyt jo kotipesän jättäneen, tyttären sekä yhden koiran kanssa. Aina ei ole heitelty serpentiinejä mutta päällimmäisenä on kiitollisuus yhdessä olemisesta ja elämisestä.
Vaikka ”rakkaus on suurin”, se ei ole aina suuria sanoja ja isoja tunteita. Rakkaus ilmenee usein pienissä asioissa, pienissä teoissa, pienissä eleissä ja pienissä ilmeissä – keskellä arkea.
Olen ilokseni ja onnekseni saanut tehdä monenlaisia töitä elämässäni. Olen tehnyt perhe- ja vanhemmuustutkimusta yliopistossa, kohdannut ihmisiä kirkon perheneuvonnassa sekä toiminut erilaisissa yhteistyöverkostoissa kirkon keskushallinnossa. Kaikissa töissäni yhteisinä tekijöinä ovat olleet perhe sekä kasvava ja kehittyvä ihminen. Lähellä sydäntäni on lasten hyvinvointi ja vanhemmuuden kysymykset, sytyn parisuhdejutuista ja olen kiinnostunut (perhe)poliittisesta päätöksenteosta. Näppäimistöni savuaa havaitessani yhteiskunnassa epäoikeudenmukaisuutta ja eriarvoisuutta.
Olen elämässäni saanut paljon mutta viime vuosina, vakavan sairauden myötä, olen joutunut myös luopumaan, ensisijaisesti liikuntakyvystäni ja sen myötä monista asioista. Sairauteni on luonteeltaan katala – se etenee. Pyrin kuitenkin tulemaan sen kanssa toimeen – se voi viedä minulta jalkojeni toimintakyvyn, rapauttaa käsieni toimintaa ja vaikeuttaa puhettani. Mutta se ei voi viedä minulta toivoa eikä se voi viedä sieluani. En anna sairauden tukahduttaa kykyäni iloita ja innostua elämästä ja ihmisistä. Elämä voi potkia mutta rakkaus kantaa.