Vanhemman viestintätavat muuttuvat, kun lapsi kasvaa. Sanoma säilyy samana: huomaan sinut, kuuntelen ja välitän.

Vanhempi rauhoitteli kopassaan heräävää vauvaa. Kun kirkas ääni voimistui ja kertoi, ettei tämä riitä, hän lähti kävelemään vauva sylissä. “Vauva halusi liikkeelle”, ajattelin ja samalla pysäytin itseni: alle kolmikuisen lapsen tarve on taatusti jokin muu ja  ja kävelyn keinunta rauhoittaa. Vanhemman mukana kulkeminen on tuttua kohtuajalta samoin kodin ja perheenjäsenten äänet. Mitä enemmän vanhemmat ovat olleet yhdessä ja lähellä toisiaan, on vauva tutustunut molempiin.

Vauva syntyy odotettuna tuttuun ihmissuhteeseen mutta vanhempien on opittava tulkitsemaan häntä. Pukiessa huomaa, millaisista  liikkeistä ja kosketuksista vauva nauttii, mitä hän säikähtää. Aikuinen löytää hassutteluvaihteen itsestään, muistaa loruja ja lauluja. Hän alkaa ikään kuin “puhua vauvaa”: vastaa ilmeisiin, tulkitsee lapsen tarpeita ja toimii niiden mukaan. Joskus lauseet “onko sulla nälkä, kohta pääset syömään, vaihdetaanpa vaippa” ovat myös vanhemman keino rauhoittua avuttomuudesta, kun ei ymmärrä vauvaa. 

Palkitseva vuorovaikutus vauvan kanssa  tapahtuu ensisijaisesti  lasta varten vaikka se samalla luo kahden ihmisen vuorovaikutussuhdetta.

Palkitseva vuorovaikutus vauvan kanssa  tapahtuu ensisijaisesti  lasta varten vaikka se samalla luo kahden ihmisen vuorovaikutussuhdetta. Lapsi saa viesteihinsä vastaukseksi huomaamista ja huolenpitoa. Hän oppii odottamaan toistuvia asioita, vastaa ääneen ja katseeseen, ottaa otteen. Jossain vaiheessa riemastuttaa yhä uudelleen mennä piiloon ja ilmoittautua sieltä ylpeänä. Näin meistä jokainen on oppinut luottamaan ja olemaan yhteydessä toisiin.

Kun lapsi kasvaa ja opettelee uutta, on vanhempien löydettävä seuraava taso. Parivuotias ei halua tulla kohdelluksi vauvana harjoitellessaan omatoimisuutta. “Mä haluun” vaatii monta kertaa rauhallista vastausta ja “Miksi” kysymyksiä riittää.

Alakoululaisesta on noloa  (julkisesti) höpöttää äidin kanssa mutta hyvä olo tulee, kun saa näyttää, miten hienosti osaa pelata uutta peliä. Niin sanojen kuin tekojen kieli, jolla vanhempi kertoo huomaavansa lapsen ja välittävänsä tästä muuttuu vaikka sanoma säilyy samana. Tavoitteena on, että lapsi saa koko persoonallisuutensa voimavarat ja taidot käyttöön, kun aikuinen antaa lapsen kehityksen ja tavan olla yhdessä resonoida itseensä. 

Kun lapsi kasvaa ja opettelee uutta, on vanhempien löydettävä seuraava taso.

Teini haastaa tämän tehokkaasti. Siinä missä herännyt vauva tai innokas koululainen kaipaa vanhemman huomiota, hän hakeutuu omaan rauhaan ja  maailmaan. Vanhempi saa huomata taas puhuvansa enemmän itselleen tai toiselle vanhemmalle. Hän yrittää tulkita ja arvata vähän samaan tapaan kuin 15 vuotta aiemmin. Kun teini ei hyväksy tulkintoja, voi vanhempi olla tyytyväinen: nuorella itsellään on sanottavaa. Nyt riittää olla kuuntelemassa nuoren oikeat tunteet ja ajatukset arvailun sijasta. Ellei ole akuutti hätä, vanhempi voi sinnikkäästi pysyä lähellä ja odottaa oikeaa hetkeä.

Lapsen kanssa ei tarvitse olla valmis. Hänen rinnallaan saa kasvaa.

Lapsen kasvaessa moni vanhempi käy sisäistä puhetta ainakin kahteen suuntaan: miten vastaan lapselle ja entäpä, kun en osaa tai jaksa riittävän hyvin? Toinen keskustelu voi auttaa tässä: miten minun kanssani on oltu, juteltu ja toimittu lapsena? Olenko saanut vastauksen kohtalaisessa ajassa? Onko omatoimisuudelleni annettu aikaa? Kenen kanssa olen nauranut vedet silmissä, kun palikat kaatuvat ja kuka on kuunnellut minua, kun harmi on vienyt unen pois? Siitä, miten on tullut omaksi itsekseen kannattaa puhua myös ääneen, yleensä se lisää toisen ja itse ymmärtämistä. 

Lapsen kanssa ei tarvitse olla valmis. Hänen rinnallaan saa kasvaa.

Terveisin Anna-Riitta Pellikka