Aivan järjetön kiire

”Mitä kuuluu?” ”Ihan hyvää, järjetön kiire vaan koko ajan.” Edelliset repliikit kuulostavat monille aika tutuilta. Omalta kohdaltani olen miettinyt, onko kiire todellinen kokemukseni vai haluanko antaa kuulumisten kysyjälle kuvan, että elämäni on menevää? Työpaikoilla, ainakin omallani, on normitilanne päivitellä kahvipöydässä työn hektisyydestä, kun kaikkea tuntuu olevan liikaa. Ääritapauksessa kiire on vienyt porukkaa rivistä sairastuvalle toipumaan uupumuksesta.

Kiire on rasittava kokemus. Mitä siitä pitäisi ajatella ja voiko kiirettä jotenkin ymmärtää ja ennen muuta, voiko asialle tehdä jotain? Jokin aika sitten sain käteeni saksalaisen yhteiskuntatieteilijän Hartmut Rosan kirjan Social Acceleration (suomeksi Yhteiskunnan kiihtyminen), joka mullisti ajatuksiani elämän hektisyydestä.

Laadimme to do -listoja, jotka herättävät lähinnä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä.

Kirjan mukaan kiire on tunkeutunut jokaiselle elämänalueelle ja ajanhallinnasta on tullut siksi kansalaistaito. Pyrimme hallitsemaan kiireen tuntua nukkumalla vähemmän, multitaskaamalla (tekemällä montaa asiaa yhtä aikaa), luopumalla joutilaista hetkistä. Laadimme to do –listoja, jotka herättävät lähinnä riittämättömyyttä ja syyllisyyttä. Omassa elämässäni mainittu lista näkyy kasvavina lehti- ja kirjapinoina, joita pitäisi lukea, kun vaan ehtisi.  

Mistä tämä lisääntynyt kiireen kokemus oikeastaan johtuu?

Taloudelliseen kasvuun ja elämysten tuottamiseen keskittyvä elämäntapamme on luonut tilanteen, jossa ihmisten keskeinen kysymys on: Mitä minä haluan seuraavaksi? Hyvä elämä ymmärretään erilaisten kokemusten keräilynä ja näiden kokemusten esittelynä sosiaalisessa mediassa. Ajatuksena on vakuuttaa itsellemme ja muille, kuinka vivahteikasta ja merkityksellistä elämämme on. Pahin mahdollinen kohtalo monelle olisi, ettei ole pystynyt hyödyntämään elämän tarjoamia mahdollisuuksia tai omaa potentiaaliansa. Että on jäänyt jostain kokemuksesta paitsi. Elämätön elämä on eräänlainen nykyajan kauhukuva kadotuksesta eli helvetistä.

Hartmut Rosan mukaan elämäntavassamme on jotain hyvin vetovoimaista, koska kaikki erilaiset downshiftaus -liikkeet ovat aina epäonnistuneet pyrkimyksissään hillitä kulutusta ja kiirettä. Fakta onkin, että elintasomme on parantunut valtavasti verrattain lyhyessä ajassa, jos mittariksi otetaan omistamamme tavaran määrä. 1900-luvun alussa tavallisella eurooppalaisella perheellä oli keskimäärin 400 esinettä ja nykyään niitä on 10 000. Vietämme vähenevää aikaamme yhä kasvavan tavaramäärän keskellä.

Kirjaa lukiessani huomasin miettiväni, että onko elämäntavassamme jokin todellinen ongelma, joka vaatisi kriittistä pohdintaa?

Rosa tuo esille, että maailmassa on olemassa asioita, joita ei voi tehdä nopeammin ja enemmän. Esimerkiksi ekosysteemimme ei pysty tuottamaan niin paljon kuin tällä hetkellä ihmiskuntana kulutamme: kalakannat supistuvat ja metsien pinta-alat pienenevät vuosi vuodelta.

Aikuisten keksimä laatuaika-käsite kertoo karua kieltä siitä, että kiire on tunkeutunut koteihimme ja lasten ei auta kuin sopeutua. 

Kiire sopii huonosti myös läheisiin ihmis- ja rakkaussuhteisiin. Kelvolliseksi ihmiseksi tuleminen edellyttää, että jollakin on aikaa kasvattaa ja opastaa meitä, olla läsnä. Että joku katsoo meitä elämän varrella arvostavasti ja rakastavasti vailla kiirettä. Aikuisten keksimä laatuaika-käsite kertoo karua kieltä siitä, että kiire on tunkeutunut koteihimme ja lasten ei auta kuin sopeutua.     

Ihmisen mieli ei myöskään kestä kiireettä, vaan se väsyy. Työssäni seurakuntien perheneuvonnassa kohtaan monia nuoria aikuisia, joiden ahdistuneisuuden ja alakulon taustalla on kokemus: “en koskaan ehdi olla se ihminen, joka todellisuudessa olen”. Päivät menevät asioiden parissa, jotka eivät oikeasti tunnu tärkeiltä, tai joista ei saa mitään erityistä tyydytystä. Omaa elämää leimaa kiireen luoma irrallisuuden ja päämäärättömyyden tunne. Valitettavan monen kohdalla kiireestä seuraa lopulta loppuun palaminen. Eräs tuttavani kuvasi kokemusta seuraavasti: ”Elämä tuntui siltä, että on koko ajan kaasu pohjassa, mutta maisema ei enää vaihdu.”

Kun yhdistää stressin, pysähtyneisyyden ja päämäärättömyyden kokemuksen sekä tunteiden latistumisen ollaan kuvattu masennuksen oireet. Masennus on tällä hetkellä maailman toiseksi yleisin sairaus.

Rosan kirja sai ajattelemaan, että olemme tulleet vauhtisokeiksi ja menettäneet jollain perustavalla tavalla suhteellisuudentajumme. Koska hyvä elämä ei varmasti esimerkiksi edellytä, että kaikki mahdollinen pitäisi toteuttaa eikä millekään asialle voisi sanoa ”ei”. Voisimme jatkossa keskittyä enemmän läsnäolemiseen ja päämääriin, jotka eivät liity uusien kokemusten haalimiseen ja itsemme kehittämiseen. Tärkeää olisi nähdä tämän hetken sijasta vähän kauemmaksi tulevaisuuteen. Että löytäisimme hyviä syitä elää jatkossa kiireettömämmin ja sopusoinnussa ympäristömme kanssa.

Itselleni hyvä syy muuttua ja hidastaa elämääni on pienten lasten hersyvä nauru, jossa on jotain todella koskettavaa. Se muistuttaa siitä, että kaikki voi olla hyvin juuri nyt. Että ilo ja onnellisuus eivät vaadi mitään suuria spektaakkeleja. Että elämän merkitykselliset ja tärkeät asiat löytyvät läheltä ja niiden tavoittamiseksi riittää toisten ihmisten kuunteleminen ja näkeminen.